MUSTAKAAPUISEN MUNKIN KIROUS (Ponterfactin Poltergeist)

Muinaisten Roomalaisten tielle Leedsin ja Doncasterin kaupunkien väliin sijoittuvalla Ponterfactin pikkukaupungilla on rikas ja väkivaltainen historiansa. Kaupunki on inspiroinnut paljon englantilaisia kirjailijoita ja tarinoiden kertojia läpi vuosisatojen. William Shakespeare kirjoitti, että Pontefractin linna oli se paikka, missä kuningas Rikhard II:lta riistettiin väkivalloin hänen henkensä. Jotkut jopa väittävät, että Pontefract olisi itse Robin Hoodin kuolinpaikka. Tämä kyseinen linna oli useiden veristen kamppailujen taistelutanner, Englannin sisällissodan aikana (1642-1651) joka loppujen lopuksi päättyi tuolloin kuningas Kaarle I:n teloitukseen, ja Englannin tasavallan perustamiseen.

Historiankirjoissa mainitaan että juuri tuon linnan taisteluissa parlamenttimies ja lyhytaikaisen tasavallan suojelija Oliver Cromwell junaili linnaa puolustavien rojalistien näännytyksen ja täten sai lopulta valtakunnan haltuunsa siksi aikaa kunnes se taas tasvaltalaisilta uudelleen seuraavan monarkian voimilla vietiin.

Maalaus Pontefractin linnasta.

Mutta kuitenkaan nyt emme kerro noista tapahtumista, vaan eräästä talosta joka sijaitsee Ponterfactin kaupungissa, osoitteessa 30 East Drive. Tuo paikka tullaan aina tuntemaan erikoisten ja kammottavien tapahtumien kohteena, jotka tiettävästi alkoivat 1950-luvulla.

Leander William Farrar lempinimeltään “Bill” kotiutettiin kuninkaallisten puolustusvoimien palveluksesta vuonna 1947. Hän kihlasi itselleen kauniin nuoren Barbaran vuonna 1948 ja he menivät naimisiin vuonna 1950, vain viisi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Tämä William “Bill” Farrar oli sodasta palattuaan köyhä mies jolla ei ollut varaa omaan taloon. Niin hänen taloudellinen tilanteessa pakotti Billin ja Barbaran muuttamaan Barbaran vanhempien Nancy ja Harry Hardingin luo, jossa myös toistaiseksi Barbaran veli Stephenkin tuolloin vielä majaili.

Kun Bill ja Barbara asettautuivat avioliiton onnelliseen satamaan, kivijalka oli jo valmistumassa tuolle heidän tulevalle talolleen, osoitteeseen East Drive 30, johon Farrarit pian tulisivat perustamaan kotinsa.

Farrarit muuttivat tuohon pahan onnen taloon juuri syntyneen tyttärensä Janen kanssa vuonna 1954.

Barbara Farrar tyttärensä Janen, sekä myöhemmin perheeseen syntynyt Gillian.

Heti taloon muutettuaan pienellä Jane Farrarilla alkoi olla erityisen kovia nukkumisongelmia, hän usein itki läpi koko yön. Ollessaan yötä äitinsä puoleisilla isovanhemillaan, hänellä ei ollut minkäänlaisia univaikeuksia. Se miksi hän yöt heidän kotitalossaan itki, oli syiltään selittämätön. Noihin aikoihin Bill oli aloittanut palomiehen työt paikallisella palolaitoksella ja Barbara oli usein yksin kotona lapsensa kanssa. Pian Barbara alkoi masentumaan tyttärensä unettomuuden takia ja vaikka hänelle suositeltiin kävelyretkiä tyttärensä kera lääkärinkin toimesta, hän ei vain tuntunut saavan aikaiseksi lähteä ulkoilemaan. Noihin aikoihin Bill oli myös huomannut vaimossaan muutoksen, se nainen joka oli ennen ollut elämänhaluinen ja iloinen kuin auringonpaiste oli nyt hermostunut ja sisäänpäin vetäytyvä. Yhä useammin Barbara vei lapsensa omalle äidilleen hoitoon ja jopa joskus jätti lapsen yöpymään ilman selitystä isovanhempiensa tykö. Kaikkein huolestuttavinta olivat ihmeelliset raapimisjäljet jota Janelle yllättäen ilmestyi kasvoihinsa. Hänen vanhempansa olivat huolissaan siitä että heidän tyttärensä raapisi kasvojaan nukkuessaan. Joten Barbara laittoi vanutupot Janen sormien päihin yöajaksi jotta jälkiä ei tulisi, mutta ne ilmestyivät silti joka tapauksessa. Talossa ei ollut edes lemmikkieläimiä, niinpä pikkutytön vanhemmat eivät keksineet mitään selitystä, mistä jäljet olisivat lapseen voineet tulla.

Perheen toinen lapsi Gillian sai alkunsa tuossa heidän 30 East Driven kodissaan. Raskauden edetessä Farrarit yrittivät muuttaa toisaalle, jotta Barbara saisi henkisesti paremmin levättyä ja ehkä tuolloin myös hänen fyysinen terveytensä kohenisi.

Se miten Farrarit saivat uuden kodin, tapahtui niin että Barbara tapasi eräänä päivänä kaupassa hyvän ystävänsä Jean Pritchardin, ja ehdotti tälle kodinvaihtoa. Se oli Jeanillekin mieluisa ajatus, sillä heillä oli kaksi lasta: vuoden vanha tytär Diane ja 3-vuotias poika Philip. Lapset saisivat omat huoneet tuossa suuremmassa talossa ja East Drivella oli viellä iso puutarhakin. Farrarit saisivat taasen vaihdossa Pritchardin pienemmän ja käytännöllisemmän talon, osoitteesta Chequerfield Road 47. Tämä asuntojen vaihto tapahtui elokuussa 1955.

Bill ja Jane Farrar

Vuosikymmen myöhemmin talossa asuttuaan Jean ja John Pritchardille sekä heidän 12-vuotiaalle tyttärelleen Dianelle, elokuinen lomaviiko vuonna 1966, oli joka vuotinen odotettu mahdollisuus levätä. Saatuaan pitkän työrupeaman pakettiin, Pritchardit lähtivät kyläilemään lounaiseen Devonin kreivikuntaan. Dianen isoveljelle 15- vuotiaalle Philipille tuo samainen viikonloppu tulisi olemaan myös suuri helpotus, koska hänen vanhempansa olivat luvanneet, että poika saisi jäädä kotiin viettämään hieman omaa aikaa. Mutta Philipin ollessa vasta viidentoista vuoden ikäinen, järjestettiin asia niin että hänen seurakseen jäi isoäitinsä eli Jeanin äiti Sarah Scholes, katsomaan hieman tämän teini-ikäisen lapsenlapsensa perään.

Sinä päivänä kun poika ja isoäiti olivat saaneet saatettua muut Pritchardin perheestä matkaan, Philip otti kesken jääneen mielenkiintoisen kirjansa ja siirtyi sitä puutarhaan lukemaan. Isoäiti Sarah jäi tuolloin kutomaan olohuoneen vilpoisiin varjoihin pian valmistuvaa upean väristä, lilaa villatakkiaan. Sarah mummi oli hyvin yllättynyt, että Philip tarkeni ulkona vaikka oli poikkeuksellisen kylmä sää elokuiseksi iltapäiväksi. Noin klo 11.30 Sarah havahtui kun yhtäkkiä puutarhaan menevä takaovi paiskautui itsestään kiinni. Yllättyneenä oven kiinnimenemisen aiheuttamasta kovasta äänestä Philip juoksi sisälle peloissaan tarkastamaan että siellä oli kaikki hyvin.

Sarah oletti ovenpaiskaukseen syyllisen olleen tuuli. Mutta poika oli pannut merkille sekunteja aikaisemmin ettei ulkona olisi voinnut olla tuolla hetkellä tyynempää. Philip hetken päästä rauhoituttuaan oli mennyt keittämään teevettä. Kun hän palasi olohuoneeseen mukillinen höyryävää teetä kädessään, jotain erikoista oli tapahtunut. Sarah, joka yhä oli keskittyneenä kutomisiinsa olohuoneen sohvalla, ei ollut toimiltaan huomannut kummallista valkoista pilveä joka oli jotenkin erikoisesti ilmestynyt ja alkanut leijailemaan olohuoneessa. Uteliaana poika katsoi kattoon yrittäen päätellä, mistä materiaalista pilvi olisi voinnut muodostua. Paremman puutteessa hän pohti itsekseen, että se saattoi olla vaikka jonkinlaista pesuainetta, joka olisi jostain syystä valunnut yläkerrasta katon läpi alakertaan.

Philip kuitenkin pani merkille että jotenkin tuo valkoinen pilveksi kerääntynyt tomu näytti muodostuneen Philipin lantion korkeudelle. Aivan kuin se olisi voinut materialisoitua tyhjästä ilmasta. Philip mainitsi tuolloin isoäidilleen pilvestä, ja tämä havahtui kudelmansa parista.

Sarah pani tuona hetkenä merkille pilven olemassaolon ja sen kummallisen käyttäytymisen. Hän nousi sohvalta seisomaan ja tuona hetkenä hän koki aivan kuin hän olisi puskenut päänsä tuosta erikoisesta pilvestä läpi. Kaikesta juuri tapahtuneesta ollessaan hyvin hämillään ja ihmeissään Sarah juoksi naapuriin hakemaan paikalle toisen tyttärensä Philipin tädin Marie Kellyn, joka asui Pritchardien kotia vastapäätä. Kun he kaikki kolme olivat takaisin olohuoneessa tomua vieläkin satoi tyhjästä ilmasta. Huonekalut olivat nyt kokonaan valkoisen talkkimaisen jauheen peittämät.

Marie lähti käymään keittiössä hakeakseen rätin, jotta voisi alkaa siivoamaan sotkua, kun hän yllättäen liukastui keskelle lattiaa, Marie katsoi lattialla istuessaan ympärilleen ja näki pieniä lätäköitä joka puolella: yhden olohuoneen korkkimatolla ja toisen keittiön lattialla. Kun hän yritti kuivata toista lätäköistä, samantien ilmestyi yksi uusi tuolloin kuivatun tilalle. Marie päätteli tuon olevan putkivuoto. Niinpä hän nosti korkkimattoa ilmaan katsoakseen sen alle, maton alla oleva betonilaittia oli kuiteknin täysin kuiva. Apua tarvittaessa putkimies kutsuttiin paikalle, mutta hän oli aivan yhtä hämmentynyt kuin taloa asuttava perhekin, eikä kyennyt jäljittämään tulvan syntyperää. Tuntia myöhemmin samat lätäköt yhtä erikoisesti hävisivät kun olivat ilmestyneetkin. Se mistä Pritchardin perheellä ei tuolloin ollut vielä hajuakaan oli, että tuollaiset hyvin erikoiset tyhjästä ilmestyvät vesilammikot ovat tunnettu klassinen merkki räyhengen ilmestymisestä huusholliin.

Tuona samaisena iltana noin klo 19.00, Philipin astuessa ulos keittiöstä, hän sanoi isoäidilleen: “Jotain tapahtuu taa, tule katsomaan”. Tuolloin Sarah seurasi Philipiä keittiöön. Samalla hetkellä keittiön hana meni itsestään päälle ja pois päältä. Kuumaa vettä tuli niin paljon lavuaariin että se alkoi valumaan yli äyräiden. Yhtäkkiä kuului eteisestä aivan selkeästi kuin joku tai jokin olisi ollut tuolloin sisällä talossa. Philip ja Sarah tuona hetkenä varovasti lähestyivät ovea ja hitaasti avasivat sen valppaina varautuen mihin tahansa yllättävään käänteeseen. Eteisaula oli kuitenkin aivan tyhjä. Mutta eteiseen astumisen hetkenä jokin näkymätön taho laittoi samantien koko talosta kaikki valot päälle paljastaen eteisestä kuullun äänen aiheuttajan. Eräs kukkaruukku portaiden alapäässä oli kuin itsestään kävellyt yläkerran porrastasanteelle, samalla kun kasvi oli lähtennyt etenemään portaita sen vierellä, omaa reittiään kuin kontaten portaiden rinnalla. Tuota ihmeellistä välikohtausta heidän katsoessaan, valot välkähtivät taas itsestään päälle ja pois. Sitten alkoi uudet meuhkaamisen äänet, tällä kertaa ne tulivat jälleen keittiöstä. Pelokkaina Sarah ja Philip juoksivat keittiötilaan ja näkivät yhden keittiönkaapeista heiluvan hurjasti, aivan kuin joku oltaisiin lukittu sen sisälle.

Paniikin valtaamana Philip riuhtaisi tuon kaapin oven auki ja huomasi ettei kaapin sisällä ollutkaan ketään. Samaan aikaan uusi vastaavanlainen mekkalointi alkoi kuulua jostain muualta päin taloa. Tuolla kertaa tuo ääni ei kuitenkaan ollut erityisen hälyyttävä ehkä siksi että Sarah oli kuullut saman äänen jo muutamia tunteja aikaisemmin ja oli olettanut että seinänaapurissa asuneen May Mountainin aviomies teki jotain pientä tavanomaista kotiremontointia. Mutta nyt alkoi ääni häiritsemään ja Sarah yhdisteli outoja tapahtumia yhteen. Siksi päätti hän hakea jälleen tyttärensä naapurista.

Kun Sarah, Marie ja Philip palasivat yhdessä takaisin talolle, kaikkien kaappien ovet heiluivat, lautaset ja ruokailuvälineet lentelivät hullun lailla ympäriinsä. He myös tajusivat, että kaappi ei ollut Mountaneiden puolella vaan puutarhan. Silti Sarah kävi varmuuden vuoksi kysymässä naapurista, May Mountain hänelle tuolloin totesi:

“Me luulimme äänen tulevan teidän puoleltanne.”

Tuon jälkeen yhtäkkiä kaikki rämistely loppui.

Rämistelyn jälkeen Marie lähti kotiin kun kello oli 22.30 Hieman sen jälkeen Sarah meni sanomaan Philipille hyvää yötä, tuolloin hän näki pojan peloissaan katsovan vaatekaappia. Sarah kääntyi kaappia kohden ja näki sen heiluvan kuin kaappi olisi ollut humalassa.

Sarah sanoi Philipille:

“Nyt pue päälle, on meidän aikamme lähteä tästä talosta pois.”

Puolta tuntia myöhemmin he olivat rauhallisesti nukkumassa Marie Kellyn talossa. Mutta Marien ja hänen miehensä Vicin kaikki toiveet ja mahdollisuudet yöuniin olivat poissa, koska naapuritalossa tapahtuvat asiat valtasivat heidän mielensä. Vic Kelly oli päättänyt pysyä tilanteen ulkopuolella koko ajan tähän asti ja uskoi vakaasti että kaikelle olisi luonnollinen selitys. Mutta nyt hänen mielensä muuttui ja hän tuli siihen lopputulokseen että ei olisi muuta vaihtoehtoa kun saada paikalle “ammattilaisapua” joten hän päätti soittaa poliisiasemalle ja kertoi heille kaiken mitä oli viimeisen vuorokauden aikana tapahtunut. Kymmenen minuuttia myöhemmin poliisiauto saapui paikalle. Auton kyydissä oli eräs tarkastaja Taylor ja kaksi uniformuun sonnustautunutta konstaapelia. Tuolloin tuo viisikko, Kellyt ja poliisit menivät  Pritchardien taloon vara-avainta käyttäen sisälle. Taloon päästyään kaikki näytti aivan normaalilta. He tarkastivat jokaisen huoneen, tutkivat sänkyjen aluset, tutkivat ikkunat sen varalta josko joku olisi tullut sitä kautta sisään. Mutta mitään merkkiä ei asuntoon konkreettisesti sisään tulleesta tunkeilijasta ollut. Tarkastuksen jälkeen poliisit palasivat asemalle ja Kellyt kotiinsa.

Saamatta vieläkään rauhaa Vic ehdotti vaimolleen, josko he kävisivät yhdessä puhumassa naapurustossa asuvalle herra O’Donaldille. Tuo mies oli kuitenkin lähialueella tunnettu siitä, että hänellä saattoi olla jonkinlaista ymmärystä ja osaamista asioista, jotka Pritchardien kodissa mahdollisesti meuhkasivat. Pian heidän kolkuttaessaan herra O’Donaldin ovelle niinkin myöhään kuin keskiyöllä, Herra O’Donald oli hyvin mielissään saadessaan mielenkiintoisia vieraita ja enemmän kuin innostuneen oloinen voidessaan jopa auttaa naapureitaan heidän ahdistuksessaan. Koko konkkaronkan tullessa takaisin Pritchardien taloon he tunsivat jostain kumman syystä talon olevan paljon kylmempi kuin sen normaalisti tähän aikaan päivästä ja vuodesta pitäisi olla. Kaksi tuntia herra O’Donald Pritchardin talossa odotti Kellyjen kanssa jotain eriskummallista tapahtuvaksi. Mutta edes noiden kahden tunnin aikana he eivät kokeneet mitään muuta kun tuon sisätiloja vaivaavan erikoisen kylmyyden. Heti kun ryhmä oli poistumassa talosta kuului kova rysähdys jälleen kerran Pritchardien kodin sisätiloista.

Siirryttyään uudestaan sisälle ja Marien sytyttäessä valot, saattoivat Kellyt ja O’ Donald nähdä että kaksi olohuoneen seinällä ollutta maalausta oli heitetty sellaisella voimalla lattialle, että niiden kehyksien lasipinnat olivat täysin hajonneet. Marie käänsi yhden tauluista ympäri ja tuolloin hänen henigtyksensä salpautui muutamaksi sekunniksi. Kehyksissä ollut kuva oli Jean ja Joe Pritchardin hääkuva. Jokin taho oli tuona hetkenä rikonut kuin kuvainnollisesti lasin keskeltä heidän kasvojaan.

Muiden Pritchardin perheenjäsenien palattua kotiinsa muutamaa päivää myöhemmin, heidän oli todella vaikea uskoa Marien, Sarahin ja Philipin kuvausta parin viimepäivän ajalta. Pojan ja isoäitinsä mainitsemista asioista ei mikään toistunut kahden seuraavan vuoden aikana.

Talo osoitteessa; 30 East Drive, Pontefract.

Elokuu vuonna 1968.

Kun elokuun kansalliset lomapäivät olivat taas saapumassa, Jean Pritchardin äidin Sarahin mieleen palasivat nuo kahdenvuoden takaiset päivät vuodelta 1966. Tällä kertaa hän oli jälleen alkanut kuulemaan selittämättömiä ääniä 30 East Driven talossa, ensin hiljainen tumpsahdus sitten kovempia ääniä, jotka palauttivat hänen muistoihinsa nuo erikoiset ja synkät kokemukset vuosia takaperin. Äänet kuullessaan Sarah uteli tyttäreltään, josko tämä olisi sattumalta kuullut samat äänet. Jean, joka oli kuluttanut tuon kyseisen päivän kokonaan kotinsa sisustamiseen ei jaksannut hetkeäkään kuunnella äitinsä sekoilua ja tokaisi tälle vain tympeästi ettei jaksaisi nyt kuunnella tämän tolkuttomia höpinöitä. Tuon mainittuaan he molemmat kuulivat räsähdyksen portaikosta. Portaiden alapäähän oli ilmaantunut itsestään Jeanin yöastia hänen ja Joen yläkerran makuuhuoneesta. Jean nosti sen maasta ja alkoi kantamaan sitä takaisin yläkertaan.

Silloin Jeankin hiljeni ja alkoi pikkuhiljaa uskomaan Sarahin mainitsemiin vuosien takaisiin kokemuksiin. Tuona samaisena yönä Jean ei enää kyennyt nukkumaan kokemansa jälkeen. Yöllä kun hän meni keittiöön juomaan lasillisen vettä. Jokin alakerran aulassa, tapetin sisällä hänen edessään liikkui itsestään. Myös pensselit mitä hän oli aiemmin päivällä käyttänyt maalaamiseen, nousivat hänen silmiensä edessä yksi kerrallaan ilmaan ja kärki eteenpäin suuntasivat suoraan lentoreittinsä hänen päätään kohden. Jean palasi kuin salaman iskusta takaisin makuuhuoneeseen ja huusi Joelle että tämän pitäisi herätä. Herättyään Joe pyysi Jeania näyttämään hänelle paikan missä Jean oli kokenut “pensselin lentämiset” sekä muut öiset oudot tapahtumat. Alakertaan takaisin päästyään, Diane ja Philip kertoivat heränneensä äitinsä huutoon. Kun koko perhe oli yhdessä alakerrassa nousi joka puolella runsain määrin esineitä ilmaan ja ne heitettiin näkymättömien entiteettien taholta suoraan Pritchardien perheenjäseniä kohden. Silloin jokainen heistä juoksi suojaan Joen ja Jeanin makuuhuoneeseen ja he paiskasivat oven perässään kiinni.

Kerran Jean Pritchardilla oli eräs naapurissa asuva ystävättärensä käymässä kylässä ja heidän rauhakseltaan eteisessä juteltaessa, yläkerran porrastasanteella ollut vanha, suuri kaappikello tuli heidän silmiensä edessä kenenkään työntämättä portaita alas kovalla vauhdilla ja jos rouva Pritchard sekä hänen naapurinsa eivät olisi kuulleet kellon alas tullessa aiheuttavaa kolisevaa ääntä ja väistäneet sitä, se olisi muutamassa sekunnissa tullut suoraan heidän päälleen. Silloin heille olisi mahdollisesti käynyt hyvinkin epäonnisesti.

Eräänä päivänä naapuri, joka asui Pritchardin taloa vastapäätä, kolkutti heidän etuoveensa ja näytti hieman kiukustuneen jostain syystä. Kun Jean naapurilta kysyi että mikä tätä vaivasi, hän sanoitta vinkkasi Jeania tulemaan katsomaan naapurin etupihaa, joka jostain syystä oli äsken täyttynyt vinyylilevyistä, lakanoista, päiväpeitoista sekä ihan normaaleista arkivaatteista. Kaikki nuo tavarat olivat suoraan tulleet 15 vuotiaan Dianen makuuhuoneesta. Kun Jean ja naapuri katsoivat ylös Pritchardin talon seinää pitkin, he huomasivat että Dianen ikkuna oli apposen auki. Joku tai jokin oli kerännyt Dianen kaiken omaisuuden ulos tytön kaapeista ja heittänyt ne ikkunasta ulos. Diane oli ollut tapahtumien aikaan koulussa.

Tuossa vaiheessa Pritchardit nimesivät räyhähengen kaverellisesti Frediksi.

Kerran paikallinen pappismies pyydettiin avuksi auttamaan sekä rauhoittamaan Frediä. Pastori isä Davyn paikalla ollessa aluksi ei tapahtunut mitään. Kun isä Davy oli lähtemässä pois, yhtäkkiä pöydällä ollut kynttilänjalka hyppäsi lattialle itsestään. Pian myös toinen kynttilänjalka nousi hyllyltä ilmaan lensi suoraan papin nenän ohi ja tipahti lattialle. Silloin kuului olohuoneesta voimakas ääni. Jean Pritchard vieraineen kiirehti huoneeseen ja sinne päästyään näki posliinikaapissa olleet astiastot ja kuinka ne olivat lentäneet kaikki lattialle itsestään. Kuitenkin jokainen esine oli säilynyt tuosta tapahtuneesta vauriotta.

Eräänä yönä Joe ja Jean Pritchardin ollessa nukkumassa, heidän makuuhuoneensa ovi yhtäkkiä aukesi itsestään ja oven heilahdukseen havahtunut pariskunta näki kaapuun verhoutuneen hahmon seisovan heidän sänkynsä vieressä heitä kohden. Tämä hahmo katosi paikalta ennenkuin heistä kumpikaan kerkesi laittamaan huoneessa valoja päälle.

Kun Jean Pritchard keskusteli kokemastaan naapurinsa Elsie May Mountainin kanssa tämä kertoi että hän oli nähnyt saman figuurin seisovan eräänä päivänä Jeanin takana tämän ollessa tiskaamassa astioita.

Vic Kellyn sisar Rene Holden oli meedio, kun Jean Pritchard kertoi Renelle kokemuksistaan, tämä kysyi josko voisi tulla joku päivä käymään Pritchardien kotona, hieman tutkimassa asiaa. Jean sanoi että tämä kävisi oikein hyvin. Sitten jo seuraavana päivänä Rene tuli poikkeamaan kylässä ja naiset ystävystyivät todella hyvin saman tien. Samaisena iltana kun Jean, Philip, Diane ja Rene olivat alkamassa syömään pientä iltapalaa, rouvien ollessa kahden keittiössä valmistelemassa juuri paistetusta kanasta tehtyjä voileipiä, valot yhtäkkiä sammuivat. Vain muutamia sekunteja myöhemmin valot tulivat takaisin. Tuolloin leivät asetettiin tarjottimelle ja tarjotin kannettiin olohuoneeseen, jossa Philip ja Diane olivat jo valmiiksi katselemassa TV:tä. Ennen kuin kukaan sai aloitettua ruokailua, valot sammuivat taas, tuntui voimakas tuulen värinä ja sekä leivät että astiat ynnä muu huoneessa ollut irtaimisto alkoi lennellä pimeydessä.

Kun saatiin valot takaisin päälle huoneeseen, tuo tila oli kuin pyörremyrskyn jälkeen. Astiat, koriste-esineet, sohvatyynyt ja kaikki muutkin esineistä olivat lennelleet ympäri ämpäri. Leipälautanen oli yhä pöydällä mutta tyhjä. Aluksi ihmeteltiin leipien kadonneen kokonaan. Mutta sitten Jean Pritchard näki muutaman leivän lojuvan TV:n takana lattialla.

Hän nosti yhden niistä kädellään ihmeissään, jolloin Rene Holden kysyi:

“Mikä on vialla?”

Jean vastasi:

“Joku on puraissut palan tästä leivästä!”

Joku oli selvästi puraissut palan leivästä ja siinä oli isot hampaiden jäljet. Suurempi suu kun kellään paikalla olijoista.

Rouva Holden kysyi josko hän voisi pitää leivän muistona tapahtuneesta. Todellisuudessa hän halusi pitää sen todisteena jota voisi näyttää ihmisille silloin kun heidän mielestään hänen tarinansa kuulosti hullulta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin vaikka leipä oltiin pakattu voipaperiin ja säilytetty jääkaapissa, se mureni täysin tunnistamattomaksi.

Seuraavana iltana kun rouva Holden oli jälleen Pritchardeilla kylässä hänen sohvalla istuessaan olohuoneessa joku katkaisi huoneesta valot ja mätkäytti häntä tyynyllä suoraan vasten kasvoja. Huoneessa ei ollut tuona ajankohtana muita kuin rouva Holden.

Myös Joe Pritchardin sisko Maude Peerce, joka oli hyvin skeptinen ihminen tahtoi tulla itse kokemaan, mitä ihmettä hänen veljensä talossa tapahtui.

Kun Pritchardien perhe ja Maude täti sitten istuivat yhdessä keittiössä, jokin taas sammutti valot. Maude istui lieden äärellä ja vaikka keittiöstä olivat valot pois, hän saattoi nähdä seuraavaa lieden punaisen valon himmeässä loisteessa. Ensin jääkaapin ovi aukesi, maitopurkki leijaili sieltä ulos kunnes oli Mauden pään yläpuolella ja siitä sitten hitaasti valutti maidot hänen päälleen. Täti hyppäsi jaloilleen ja Jean kiiruhti laittamaan valot päälle. Vieläkin Maude oli sitä mieltä että joku Pritchardeista pelleili hänen kustannuksellaan. Jean Pritchard totesi Maudelle että ehkä tämä voisi jäädä yöksi ja todistaa omin silmin jos erikoisia tapahtumia tulisi enemmänkin.

Nukkumisjärjestelyjä piti tehdä, Jean, Diane ja Maude nukkuivat Philipin huoneessa. Philip Dianen huoneessa ja Joe omassa sängyssään. Jean Pritchard oli juuri mennyt sänkyyn kun vieressä ollut pöytälamppu nousi ilmaan ja leijaili huoneen halki ovesta ulos. Pian he kuitenkin keskittyivät niin kovasti tuolla hetkellä tapahtuvaan “esitykseen” että heidän päänsä tyhjeni kaikesta muusta täysin. "Esityksessä",  yksi ihmisen käden oloinen käsi ilmestyi oven yläosaan samalla kun toinen oli ilmaantunut lähelle oven alareunaa, noin kuuden tuuman korkeuteen lattiasta. Lähemmällä tarkastelulla ne tunnistettiin Maude tädin hanskoiksi jotka olivatkin jo kadonneet kummallisesti aiemmin illalla. Mikä tahansa piti hanskoja nyt kädessään, sillä oli hyvin pitkät raajat koska käsien välillä oli noin 2 metriä.

Maude, joka oli pelastusarmeijan harrasjäsen ja kovasti uskonnollinen nainen, sanoi voimakkaalla, komentavalla äänellä noille käsille, sekä otti yhden saappaistaan otteeseensa ja heitti sen suoraan kohti ovea:

“Häivy täältä. Senkin paholainen!”

Hanskat ja kädet hävisivät hetkeksi. Sitten ne kuitenkin ilmestyivät yhtäkkiä uudestaan leijaillen takaisin makuuhuoneeseen. Yksi lähestyi ihmisiä ja viittoi heitä seuraamaan itseään. Sitten toinen hanska meni Mauden eteen ja pudisti tälle nyrkkiä. Maude täti vastasi nyrkille alkaen laulamaan kappaletta “Eteenpäin te kristityt sotilaat.” Tällöin hanskat rupesivat Maudelle kuin kapellimestareiksi. Sitten eivät Jean ja Diane Pritchard voineet enään muuta kuin hymyillä ja naurahtaa, tilanne oli niin huvittava. Yhtäkkiä hanskat taas hävisivät vielä kerran ja Maude täti totesi vielä siihen:

“Tätä taloa riivaa itse piru.”

Kun Maude täti lähti talosta menemään hän ei löytänyt hanskojaan, mutta kun Jean löysi ne muutamia päiviä myöhemmin ja palautti Maudelle tämä kieltäytyi koskemasta niihin. Hän kantoi ne hiilipihdillä puutarhaansa ja poltti roskatynnyrissä.

Hyvin äkkiä näiden tapahtumien jälkeen Räyhähenki teki seuraavan temppunsa…

Eräänä iltana kun Pritchardit olivat istumassa olohuoneessaan kypsentämätön kananmuna leijaili ovesta huoneeseen asettautui selkeästi keskelle huoneen ilmatilaa ja sitten tipahti lattialle. Kun se räjähti lattiapintaa vasten huoneen täytti poikkeuksellisen kaunis tuoksu, kuin puutarhallinen upeita kukkia. Sitten kun toinen kananmuna lensi huoneeseen Jean Prtichard kiiruhti jääkaapille samantien ja otti sieltä kaikki kananmunat pois, laittoi ne puiseen laattikkoon sekä pisti kannen tiukasti kiinni. Kun kuitenkin viellä kolmaskin muna materialisoitui keskelle ilmaa ja räjähti hajupommin tavoin. Hän hyppäsi pystyyn ja katsoi laattikkoon. Sieltä puuttui yksi muna, hän istui alas ja taas ilmestyi muna. Sekin räjähti, tätä kesti niin kauan että lopulta kaikki munat olivat räjähtäneet rikki huoneessa, puinen laatikko oli tyhjä ja huoneessa hyvin kaunis tuoksu.

Kun Rene Holden oli taas talolla käymässä, tuona iltana hänet paikalle ajannut taksikuski oli liittynyt myös iltateeseurueeseen. Valot sammuivat olohuoneessa,kun Jean, Rene ja kuski olivat siellä juomassa teetä. Kuski joutui hienoiseen paniikkiin tietäessään talon maineen. Rene pyrki häntä rauhoittelemaan, käveli miehen tuolin taakse ja laittoi käden tämän harteille. Kun Rene teki niin, hän tunsi jonkin käden niskallaan, hän katsoi taakseen eteenpäin ojennetun kätensä alapuolelle ja näki siinä valossa joka vielä tuli ulkoa, pitkän tumman kuin villaisen munkin päällyskaavun. Katsoessaan jalkoihin hän huomasi puvun leijailevan muutaman tuuman lattian yläpuolella. Valot syttyivät taas ja tuo henkilö mustassa kaavussa oli poistunut paikalta.

Yksi järkyttävimmistä asioista tapahtui, kun Diane oli ollut teetä keittämässä keittiössä eräänä iltana. Teeveden ollessa lämpenemässä, sähköt yhtäkkiä katkesivat koko talosta. Tuolloin Diane pyysi äitiään hakemaan taskulampun. Kun Jean poistui keittiöstä Diane päästi vertahyytävän huudon. Silloin Jean juoksi takaisin paikalle ja näki, kuinka jokin näkymätön voima oli alkanut raahaamaan tyttöä keittiöstä kohti yläkertaa meneviä portaita. Dianen villatakki venyi niskasta silmin nähden, aivan kuin jokin olisi vetänyt siitä tyttöä portaisiin. Samalla näytti kuin jokin näkymätön käsi olisi pitänyt myös tytön kurkusta kiinni. Vaikka vanhemmat kuinka yrittivät vapauttaa tyttöä otteesta he eivät siinä onnistuneet.Kun Diane viimein vapautui tuosta tilanteesta, hänen kaulaansa ympäröivät puristavat sormenjäljet.

Yhdessä vaiheessa olohuoneen takan reunalla ollut pronssinen krusifiksi, jossa oli Jeesus-figuuri roikkumassa, lensi olohuoneen läpi jääden kiinni keskelle Dianen selkää. Kuin risti ja selkä olisivat olleet toisiaan puoleensa vetävää magneettia Diane katsoi keittiön peilistä ja yritti irroittaa ristiä mutta se oli toivotonta. Tyttö hädissään huusi apua jolloin äitinsä tuli auttamaan. Rouva Pritchard yritti irroittaa ristiä tyttäreestään, mutta se oli kuin liimattu Dianen selkään. Diane juoksi käytävään ja alkoi kamppailemaan selässään olevan ristin kanssa. Yhtäkkiä jotain tipahti lattialle, mutta ei se ei ollut krusifiksi, vaan siinnä kiinni ollut Jeesus- figuuri. Myöhemmin kuitenkin risti irtosi myös tämä kuitenkin tapahtui toisella puolella taloa kuin Jeesus oli tippunut. Rististä jäi ristin muotoinen kuvio tytön selkään useiksi päiviksi.

Kun paikallinen pappi nimeltään pastori Davy saapui tutkimaan oliko paikalla tapahtunut demonin riivaamaa hän ja Pritchardin perhe todistivat omin silminensä kuinka kahdet kynttilänjalat lähtivät leijailemaan olohuoneessa. pastori Davy ei kuitenkaan tuolloin voinnut tehdä asialle mitään, koka hän tarvitsisi manaukseen luvan paavilta. Pastori Davy kuitenkin neuvoi Pritchardeja muuttamaan talosta pois, mutta Jean Pritchard päättäväisesti totesi hänellekin ettei asia tullut puheeksikaan.  Tuon jälkeen pastori poistui talosta.

Pastorin lähdettyä, samalla sekunnilla talossa alkoi taas tapahtua. Dianea kohti alkoi leijailemaan suuri tamminen pöytä. Diane sai väistettyä pöytää ja kaikki selvisivät säikähdyksellä. Mentyään nukkumaan sänkyynsä ja päästyään peiton alle Dianen päältä lensi peitto ja tyyny jonka lisäksi patja lennätti hänet kuin arabialainen matto keskelle hänen huoneensa lattiaa. Kaikki tuo tapahtui noin sekunnin sisään. Samaisena yönä tuo kaikki sänkyyn liittyvä lentely tapahtui yhteensä 4 kertaa.

Jean Pritchard kotitalonsa edessä Pontefractissa.

Talon ilmiöt saatiin viimein päättymään. Kun eräs Pritchardin perheen ystävä vinkkasi heille eräästä vanhasta skotlantilaisesta perinteestä.

Sen mukaan jo vuosisatoja aiemmin talolliset paimenet ja maanviljelijät olivat kodeissaan henkimaailman olentojen heitä häirittyään, pistäneet valkosipulia ympäri taloa karkoittaakseen kaikki pahan ilman henget tonteiltaan. Pritchardit testasivat ongelmaansa tätä konstia ja jostain käsittämättömästä ihmeestä johtuen se toimi ja näytti kuin Fred poistuisi paikalta pysyvästi.

10 vuotta myöhemmin…

Kaikille erikoisille tapahtumille oli tulossa todennäköinen selitys, koska eräs Pritchardien perheystävä löysi mielenkiintoisen kirjan kaupungin kirjastosta. Kirjassa ollut tarina kertoi eräästä väärin uskoa ja ihmisiä hyväksi käyttäneen munkin tarinan.

Paikallishistoroitsija Tom Cunniff alkoi saamaan visioita sellaisista asioista, että Pritchardin perheen vainoamiskokemuksella saattoi olla jotakin yhteyttä muinaisella alueella olleen Ponterfactin luostariin. Luostari oli rakennettu vuonna 1539, jotta sinne voitaisiin asettaa asumaan eräitä katolilaisia cluny-veljeskuntaan kuuluvia munkkeja kuningas Henrik VIII:n käskystä.

Tuo munkki joka toimi asemassaan väärin muita ihmisiä kohtaan, tuomittiin hirtettäväksi nuoren tytön raiskauksesta ja murhasta. Yleisesti uskottiin, että munkki oli kuristanut uhrinsa hengiltä.

Loppujen lopuksi näyttää kuitenkin siltä että hirtetty munkki, joka kantoi nimeä Isä Michael olisi kuitenkin mitä todennäköisimmin ollut syytön noihin rikoksiin, mistä häntä syytettiin ja tuomittiin. Rikokset oli lopulta kuitenkin tutkimuksien mukaan tehnyt hänen identtinen kaksoisveljensä, joka selvisi rangaistuksetta. Kuolemaan tuomitun veli oli lavastanut tämän, varastaen ja jättäen syyttömän munkin sormessa olleen sormuksen murhatun uhrinsa löytöpaikalle. Munkin hirttäjäisiin historian kirjoitusten mukaan osallistui jopa 8000 ihmistä. Munkin nimi ennen vihkiytymistään kutsumukseensa oli Frederick De Alcyonius ja hän oli kuolleessaan 47- vuotias.

Enemmän vielä asiaa tutkittuaan Tom Cunniff löysi maailmaansa mullistavan tiedon. Pritchardien kotitalo oli rakennettu täsmälleen samalle kohdalle,  missä eräs kaivo joka oli kuivunut jo 1500 - luvulla oli sijannut, ja jonne hirttopuussa roikkunut munkki oltiin tarinan mukaan työnnetty hirttämisen jälkeen nuo vuosisadat aiemmin ennen Pritchardien kokemuksia talossaan.

Pritchardien kodista inspiroituneen, When the Lights Went Out elokuvan ohjaaja Pat Holden.

Vuonna 2012 Pritchardien kodin tapahtumista inspiroituneena julkaistiin fiktioelokuva When the Lights Went Out. Elokuvan ohjasi mies nimeltä Pat Holden, jonka äiti oli käynnyt talossa usein vierailemassa Holdenin ollessa lapsi.

Elokuvan julkaisun aikaan sen tuottaja Bil Bungay huomasi että talo 30 East Drive Pontefractissa oli tullut myyntiin ja vielä erityisen halvalla. Tuolloin tuottaja päätti ostaa sen itselleen, jotta saisi rauhassa perehtyä talon historiaan ja sen kummallisiin tapahtumiin. Elokuvan julkaisun jälkeen hän ajatteli remontoida talon ja myydä jossain vaiheessa eteenpäin, paremmalla hinnalla kun oli sen ostanut. Mutta tämä myynti ei ole vielä tähän päivään mennessä tapahtunut.

Elokuvatuottaja Bil Bungay.

Elokuvan ohjaaja Pat Holden ja tuottaja Bungay päättivät järjestää elokuvan maailman ensi-illan Pritchardien alkuperäisessä talossa, koska heistä olisi hienoa saada ensi-ilta samaan taloon, jossa Pritchardeja oltiin vainottu 50 vuotta aiemmin.

Tuonne taloon kun ei suuria katsojamääriä mahtunnut, niin järjestettiin arvonta, jossa kaksi elokuvaa innolla odottavaa elokuvaharrastajaa pääsi katsomaan teoksen ennakkoon ennen ketään muita katsojia.

Talon edessä arvonnan liput voittaneet kaverukset Paul ja Chris kohtasivat huolestuneita ihmisiä, jotka kyselivät että mikä ihme sai noin tavallisen ja älykkään oloiset pojat vapaaehtoisesti astumaan tuohon riivattuun taloon. Molemmat pojat vastasivat suhtautuvansa tarinoihin kriittisesti, mutta olivat mieleltään avoimia ja uteliaita, eivätkä ikipäivänä haluaisi ohittaa moista ainutkertaista mahdollisuutta. Eräs radiotoimittaja nimeltään Sam Delaney, joka tekisi koko illan ajalta suoraa radio ohjelmaa tapahtuman etenemisestä halusi ojentaa pojille laatikollisen krusifiksejä, ehtoollisviiniä, raamatun, yhden pienen pullon täynnä pyhää vettä ja valkosipulia, jotka hänelle oli radiotoimitukseen lähetetty.

https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=qPU_M8D0DYA&feature=youtu.be&fbclid=IwAR0yIcR8gL9qdO9_uqSVTcMnE9iAI_j2SdOCUy5ATUTi-8PrztAbHyc419s&ab_channel=Jollyd33 (Video klipissä radiotoimittaja ojentaa pojille ennen taloon siirtymistä puulippaallisen erilaisia suojelukseen tarkoitettuja esineitä.)

Näytöksen jälkeen Bil Bungayta tuli varoittamaan, nykyään naapurissa asuva meedio Carol Fieldhouse, joka kertoi ettei talolla tullut leikkiä. Carol oli itse useasti kuullut autiosta entisestä Pritchardien kodista yöllä kolinaa, astioiden särkymisen ääniä, puhetta ja raskaita askeleita. Bil ohitti nuo sanat pelkällä olankohautuksella.

Meedio Carol Fieldhouse

Marraskuun 22. 2015

On olemassa East Drive Paranormal nimisen seuran jäsenen Claire Cowellin taltioima valokuva, joka todistaa Fred-hengen mahdollisen olemassaolon yhä talossa.

Tässä Clairen kokemus tapahtuneesta:

Hän ja ryhmän muutama muu jäsen olivat myöhään illalla talossa sisällä, kuten myös naapurin meedio Carol. Kaksi heistä oli ollut yläkerrassa kuvaamassa Philip Pritchardin huonetta ja pakkaamassa illan päätteksi tavaroitaan. Samalla kun Claire, Carol ja eräs muista tutkijoista olivat olleet keskustelemassa alakerran olohuoneessa, Claire päätti hakea lasillisen raikasta vettä keittiöstä, sillä hän tunsi itsensä hieman janoiseksi. Ryhmä oli päättänyt pitää talon kaikki ovet auki, jotta jokainen kuulisi toistensa äänet talossa. Clairen kuunnellessa Carolin ja ryhmänsä jäsenien keskustelua, sekä Claire että Carol yhtäkkiä kuulivat jonkin koputuksen tulevan yläkertaan menevästä portaikosta.

Carol sanoi kuullessaan Clairelle äänen:

“Mikä ääni tuo oli? Koska olet jalkeilla, käytkö katsomassa mistä tuo ääni tuli?”

Claire meni keittiöstä portaiden alapäähän ja otti niistä yhden kuvan. Kuvan ottamisen hetkellä portaissa ei näkynyt mitään erikoista. Claire näki myös selvästi paljaalla silmällään, ettei portaissa ollut ketään. Ei kuulunut myöskään mitään ääntä, joka viittaisi siihen että portaissa olisi ollut tuolla hetkellä joku. Vain kameran napsahdus yläkerrasta ja olohuoneesta tulevat keskustelun äänet olivat kuultavissa. Claire vielä tarkasti kamerasta ottamansa kuvan ja kun siinäkään ei mitään erikoista ollut, hän otti varmuuden vuoksi myös toisen kuvan.

Silloin yhtäkkiä yläkerrasta kuului hänen toveriensa huutoa ja kiroilua.

Claire huusi:

“Mitä siellä tapahtuu?”

Philipin huoneessa kuvia ottanut tutkija vastasi Clairelle:

“Onko kukaan käynnyt juuri portaikossa?”

Kun Claire vastasi kysyjälle kieltävästi, ylhäällä olleet tutkijat tulivat portaat alas hänen luokseen he kertoivat että heidän kysyessään portaikosta, jokin oli heittänyt heitä kohden portaikosta päin marmorikuulan.

Hetkeä myöhemmin Claire katsoi ottamaansa kuvaa ja tuolloin hän tunsi, kuinka hänen verensä seisahtui. Hän sanoi peloissaan:

“Meidän pitää poistua tästä talosta. NYT!”

Kun ryhmä oli poistunut talosta ulos, ja Carol oli lukinnut talon oven, ryhmä kysyi Clairelta miksi hänelle oli tullut yhtäkkiä niin kova kiire poistua sisätiloista.

Claire ei sanonut mitään, näytti vain viimeisimmän kuvan. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään. Sillä hetkellä kun hän oli kuvan ottanut, portaissa ei ollut ketään kuin ei myöskään kuvan edessä. Silti kuvassa oli nyt aivan selvästi, mustan kaavun hiha ja käsi joka tuli hihasta ulos.

Kuvaa viellä tarkemmin katsottuna siitä saattoi hyvin erottaa kuin rukousnauhan roikkuvan ranteesta alaspäin. Myöskin merkille pantavaa oli, että käsi ei näyttänyt heijastuvan peilistä joka oli seinällä portaikon alapäässä.

Hieman myöhemmin Claire yritti ottaa uudelleen samankaltaisen kuvan Bilin kanssa, ja joka kerta kuva oli erilainen kun alkuperäisen aavemaisen käden kanssa portaissa otettu kuva. Täsmälleen samassa asennossa ja samassa kohtaa otettu Bilin käden heijastus näkyi aina selvästi portaiden viereisestä peilistä.

Claire Cowellin ottama kuva Pontefractin talon portaikosta, ja toinen kuva Bilin kädestä.

Ystävänpäivä vuonna 2016

Bilin ollessa tiskaamassa Pontefractin talon keittiössä, hänet valtasi tunne että jokin lähestyi häntä selkäpuolelta. Bil kääntyi ja näki kuinka jokin esine ilmestyi ilmaan kuin tyhjästä ja alkoi lähestyä Biliä todella kovalla nopeudella lentäen huoneen läpi kohti hänen kasvojaan. Bil ehti juuri väistää esineen ja silloin tämä osui kaapin vetimeen tipahtaen samatien Bilin silmien eteen, esine oli dominopelin palanen. Seuraavaksi tunnin sisään marmorikuula lensi muutaman millimetrin päästä Bilin korvasta ja iski pianoon niin lujalla vauhdilla että siitä vain lenteli säleitä.

Tuon päivän oudot sattumukset eivät olleet ohi, vielä kuului kerran jotain liikkeen ääntä eteisaulasta ja pieni “plop!” ääni. Tuolloin talossa myös sisällä ollut Carol meni katsomaan, mitä siellä tilassa tapahtui. Carol näki, että hänen lapsenlapsensa oli tullut häntä hakemaan. Lapsi seisoi nyt aulassa, pureskelmassa oranssia polystereenipalloa kuin huumattuna.

Carol sanoi: “Älä sitä syö. Ei se ole hedelmä, kuka sen sinulle antoi?”

Lapsi vastasi: “Kumma mies mustassa kaavussa antoi sen minulle ja sanoi sen olevan appelsiini.”

Yksi mahdollisista Fred-hengestä otetuista kuvista on Ghost Hunters of Stoke on Trent (G.H.O.S.T) ryhmän jäsen Craig Longsonin ottama, tuo kyseinen kuva on otettu Canon 5D -kameralla, joka on ollut kolmijalan päällä kiinni ja kohdistettuna portaikkoon, alaspäin menosuuntaan. Kuvassa muuten ei ole mitään mutta keskellä kuvaa, ilmassa näyttäisi leijuvan erikoinen musta jotenkin utuinen hahmo, joka tuntuu kuin suoraan tuijottavan kuvaajaa kohden.

Craig Longsomin ottama kuva Pontefractin portaissa olleesta entiteetistä.

Steven Joseph Hemingway, joka on kirjoittanut Pritchardien taloon liittyvän teoksen Living Next Door to Malice, on ottanut talon sisällä todennäköisesti pelottavimman kuvan. Tuo kuva on otettu Philipin entisessä makuuhuoneessa. Kuvassa Philipin oviaukossa seisova entiteetti on kuin vääristyneen ruuminrakenteen omaava “demoninen” figuuri, jolla on yllään, kaapumainen utuinen vaate, ja huppu päässä. Kuvassa olento leijailee muutaman tuuman lattian yläpuolella.

Steven Joseph Hemingwayn ottama kuva Philip Pritchardin huoneen oviaukosta.

Jean Pritchard eli talossa vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, ja on laskettu hänen eläneensä yhteensä 50 vuotta talossa jatkuvan räyhähengen riivaamana.

Pontefractin talo osoitteessa 30 East Drive toimii nykyään museona.

Kirjailija Andy Evans on maininnut yhdessä Pritchardien talossa tekemässään tutkimuksessa, hänen ollessaan menossa talon yläkertaan, yhtäkkiä Evansin ympärillä portaissa oli ilmentynyt jokin pimeys joka oli voimakkaampi kuin mitä hän oli koskaan aikaisemmin eläessään kokenut ja Andy Evans oli sentään vuosia aiemmin työskennellyt kaivosmiehenä.

Myöhemminkin Evans tunsi tuon pimeyden mahdollisen ilmentymän olevan talossa vahvasti läsnä.

Pontefractin linnan alueelta oli löytynyt 1700-luvulla kappeli 1300-luvulta, tuon kappelin sisällä oli kivinen hauta-arkku, kaukaa Rooman vallan ajalta. Kun tuo arkku löydettiin se sisälsi miehen luut, mutta tuolta luurangolta oltiin leikattu jossain vaiheessa pää irti, ja hänen irroitettu päänsä oltiin jossain vaiheessa myös asetettu hänen jalkojensa väliin. Uskottiin että nämä luut kuuluivat eräälle Thomas Lancasterilaiselle. Tämä Thomas Lancasterilainen oli johtanut vastarintaa Edward II toista vastaan joka oli ollut homoseksuaalisessa suhteessa hovimiehensä Piers Gavestonin kanssa. Vuonna 1312 Gaveston pidätettiin ja teloitettiin Thomas Lancasterin toimesta. Tuon jälkeen kuningas Edward II vangitsi Lancasterin ja mestasi tämän irroitaen häneltä pään.

Jostain ihmeen syystä Lancaster oltiin haudattu suoraan kappelin alttarin alapuolelle.

Eräs kysmys on mielessäni, miksi arkku oltiin haudattu tarkalleen tähän? Voisiko se olla vastatoimi jollekin synkälle asialle joka tuohon arkkuun liittyi?

Vuosia myöhemmin kun Philip Pritchard oli aikuinen mies ja työskenteli sairaalassa nimeltä Pontefract Royal Infirmary. Nuori sairaanhoitaja oli astunut eräänä yönä tuon samaisen sairaalan henkilökunnan TV-huoneeseen. Siellä oli hänen sisään astuessaan ollut kaksi muutakin talon henkilökuntaan kuuluvaa, hoitajan istuessaan alas yhdistä huoneen tuoleista hän huomasi. Että tilassa oli joku tuntematon mies erikoisessa aamutakissa. Koska potilaat eivät saanneet tulla huoneeseen, niin hetken päästä hän kääntyi katsomaan suoraan miestä kohden. Mutta tuolloin tämä ei enää ollutkaan siinä missä äsken oli ollut. Poiskaan mies ei olisi huoneesta voinnut mennä niin ettei hoitaja olisi häntä nähnyt.

Olisiko niin että musta munkki olisikin aina ollut vain edesmennyt Thomas Lancaster joka olisi palannut haudaan takaa etsimään itselleen oikeutta.

- Aleksi Lehtinen

Talossa esiintyneestä erikoisesta pimeyden ympäröivästä tilasta, minä artikkelin kokoajana voin mainita sen verran, että uskon sen mahdollisuuteen ja olemassaoloon. Uskon, että tilan on saattanut aiheuttaa jokin ihmisen ulkopuolinen entiteetti. On myös mahdollista, että kokeva yksilö on voinut saada aikaan ilmiön omilla parapsykologisilla kyvyillään.

Itse koin yhden yön kestäneen vastaavanlaisen pimeyden tilan lapsena asuessamme eteläisessä Ranskassa. Heräsin eräänä yönä huoneessani, ja tuo pimeys tuolloin ympäröi minut ja oli kuin elävä olento ympärilläni. Riensin peloissani talon läpi vanhempien makuuhuoneeseen, jossa sain sitten turvallisesti nukkua läpi loppuyön. Nyt vasta tässä vaiheessa ajatukseni heräävät siihen, että koska minulla on itselläni joitakin parapsykologisia kykyjä, olisiko tuo ollut lapsuudessa jo jonkun näköinen symboli niiden heräämisestä.

Lähteenä tähän tekstiin olen käyttänyt seuraavia lähteitä: 

Unexplained podcast 

sekä kirjoja:

Richard Estep & Bil Bungay: The Black Monk of Pontefract

Colin Wilson: Poltergeist (A Classic Study in Destructive Hauntings)

Andy Evans: Don't Look Back in Anger