Puoliksi Hirtetty Mary

Massachusettsissa vuonna 1684, Hadleyn kaupungissa asukkaat alkoivat pakkomielteisesti etsiä selitystä, kun eräs herra Philip Smith alkoi menettämään yllättäen terveyttään. Kun jokin Hadleyssa oli pielessä, kaivattiin aina jotakin, jota syyttää. Syy kaupunkilaisten huoleen tällä kertaa oli ymmärrettävä, yllä mainittu Philip Smith oli mies, jota kai jollain lailla saattoi pitää mallikansalaisena. Hän oli toiminut paikallisessa seurakunnassa dekaanina, ja sekä paikallisen oikeuden että osavaltion oikeuden valitsijamiehenä. Häntä kunnioitettiin, hänestä välitettiin, ja häneen luotettiin.

Hadleyn kaupungin kirkko

Kaupunkilaiset yleisesti uskoivat siihen, että syyllinen Philip Smithin sairastamiseen oli noitana pidetty Thomas ja Hannah Reeven tytär Mary Webster (s.1617 ja 1624 välillä, k.1684). Mary ja hänen miehensä William. He olivat köyhiä ja elivät pienessä talossa hieman kaupungin ulkopuolella. Joskus kun tilanne oli täysin toivoton, Websterit pyysivät apua kaupungista, jolloin yhteisöllisesti heidän luokseen lähetettiin aina muutama henkilö auttamaan talkoissa. Mary Websteriä oli helppo syyttää Philip Smithin huononneesta terveydentilasta. Webster ja Smith eivät tunnetusti tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, vaikkakin reiluuden nimissä voidaan todeta, että harva ihminen ylipäänsä kaupungissa tuli Websterien kanssa toimeen. Mary Webster oli kiukkuinen nainen; todennäköisesti jonkinlainen syy tälle oli hänen köyhyytensä ja jatkuva huono-osaisuus. Webster oli myös suustaan pahanlainen, eikä paljoa välittänyt kenelle laukoi ja mitä laukoi. Hänellä oli tapanaan lausua suustaan suoraan ajatuksensa. Nuo suorat sanat olivat hänen hurjan luonteensa ja pistävän kielensä mukana tuonut hänelle hurjan maineen kaupungin noitana. Mary Webster ei myöskään käynyt kovin usein seurakunnan jumalanpalveluksissa, ja sekös luonnollisesti myös vaikeutti hänen tilannettaan yhteisössään. 

Mahdollinen ratkaiseva tekijä noitaepäilyille oli se, että Webster oli vain vuotta aiemmin palannut Bostonista, jossa hän oli ollut syytettynä noituudesta. Webster oltiin viety Bostoniin kotikaupungistaan kahleisiin kiinni pantuna huhtikuussa vuonna 1683. Mary Webster oli ollut tuolloin syytettynä siitä, että hän oli kuulemma pitänyt tapaamisia paholaisen kanssa, haudannut paholaisen lapsia, imenyt verta niistä ja tehnyt noista pienistä pirupahoista uhrejaan. Lasten kerrotaan näyttäneen mustilta kissoilta Maryn imettyä heitä. Kerrotaan, että Marylta oltiin löydetty sellaisia jälkiä kehostaan, että syytteiden paikkansa pitävyydestä ei ollut epäilystäkään. Kerrotaan myös, että kun karjalauma ajettiin Mary Websterin maiden läpi, se panikoi ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mihin sen oli tarkoitus alunperin mennä. Tämän sattuessa karjan omistaja oli mennyt Mary Websterin talolle ja uhannut ruoskia tämän henkihieveriin. Vasta tuon uhkauksen saatuaan Mary Webster oli antanut eläinten mennä tonttinsa lävitse. Kerran hänen kotinsa yli oli leijaillut eräs läheinen maanviljelijä kuormansa ja kärryjensä kanssa. Tuosta kaikesta hämmentyneenä kyseinen mies oli kävellyt tapahtuman jälkeen suoraan Websterin tupaan. Juuri kun mies oli saamassa itseään edes jotenkin takaisin järkiinsä, hän oli nähnyt vaunujensa kiitävän ohitseen kuin riivattuna Websterin talosta, jossa tämä oli sisällä. Tuolloin vaunuja ei ollut ohjannut kukaan.

Eräs tarina kertoo, että kun Mary Webster astui sisään erään Hadleyssa asuneen perheen taloon, ja nähtyään pienen vauvan kehdossaan ja hänen katsottuaan tätä silmiin, niin lapsen keho alkoi leijua ilmassa kohti kattoa. Tämä vastaava tapahtui yhteensä kolme kertaa. Kerrottiin myös tarinaa, jossa eräs perhe oli ollut keittämässä vettä kotonaan valmistaakseen illallista, kun yhtäkkiä elävä kana laskeutui savupiipusta suoraan kattilaan. Mutta se samainen kana myös karkasi talosta välittömästi tuon laskeutumisensa jälkeen. Seuraavana päivänä kyläläiset huomasivat, että Mary oli jotenkin salaperäisesti saanut palovamman, eikä osannut kertoa ihmisille mistä haava oli tullut. Tuo oli liian outoa kaupunkilaisille ja lopullinen niitti sille, että Mary lähetettiin 160 kilometrin päähän Bostoniin noitaoikeudenkäyntiin. Maryn mukana lähti nippu kirjeitä, joissa oli silminnäkijöiden kirjallisia havaintoja ja nuo kirjeet ojennettiin tuomarille ja valamiehille. Valamiehet kuulivat Marya, he lukivat nuo paperit ja tutkivat kaiken materiaalin. He tekivät osansa siten kuten rationaalinen ihminen sen vain kykeni tuohon aikaan tekemään. Valamiehet keskustelivat keskenään ja kun he palasivat takaisin oikeuden eteen, heillä oli päätös valmiina: Mary Webster oli syytön.

Ehkä tämä ärsytti Hadleyn asukkaita, koska he olivat varmasti ajatelleet päässeensä Marysta viimein eroon, kun tämä oltiin viety oikeuden eteen. He olivat todennäköisesti hyvin yllätyneitä, kun Mary palasi takaisin kotikaupunkiinsa hymyilevin kasvoin ja elämän liekki sisällään palaen. Hän oli yhä hengissä ja mieleltään voimakkaampi kuin koskaan ennen. 

Tompkins Harrison Mathinsonin maalaus Noituuden tutkimuksesta vuodelta 1853.

Hadleyn seurakunnan dekaani Philip Smith, joka kantoi erinäisistä asioista kaunaa Mary Websterille, sairastui vain joitakin kuukausia Maryn paluun jälkeen. Maryn oikeudesta saatu vapaus päätettiinkin viedä häneltä kaupunkilaisten ottaessa oikeuden omiin käsiinsä.

Oli talvi ja Hadleyn asukkailla oli suuri epävarmuuden viitta yllään, johtuen siitä, että he eivät keksineet mitään syytä Smithin huononevaan terveydentilaan. Hänellä oli pahoja säännöllisiä sairauskohtauksia ja hän käyttäytyi sekavasti suurimman osan ajasta. Hänen perheensä, ystävät ja palkatut sairaanhoitajat pyrkivät pitämään miehen terveydestä huolta. Kaikkien kaupunkilaisten prioriteetti oli saada Smith kuntoon. Mikä tahansa vaiva, mistä Smith sitten kärsikään, oli varmasti kaikkea muuta kuin tavanomaista; itse asiassa se vaikutti olevan itsensä paholaisen aikaansaamaa. Mikä muukaan voisi saada mieleltään ja ruumiltaan täysin terveen miehen tuntemaan piinaa niin suurista selittämättömistä kivuista ja mumisemaan sekä parkumaan pelosta jopa tuntikausiksi kielillä, joita kukaan ei osannut tunnistaa.

Niinä harvoina hetkinä kun Smithin sanomia asioita pystyttiin ymmärtämään, hän valitti, että jokin hakkasi nauloja hänen käsiinsä; sadoittain nauloja äärimmäisen kivuliaasti. Sairaanhoitajat etsivät epätoivoisesti jotain, joka olisi aiheuttanut tuollaista kipua, mutta eivät löytäneet niin nauloja, kuin mitään muutakaan mikä olisi ollut tuon kuvaillun tuskan aiheuttaja. Smith myös oli sanonut, että tuon kivun saapumisen aikana joku erikoinen nainen oli ollut hänen huoneessaan.

Eräillä Hadleyn nuorilla miehillä oli kuitenkin teoria, josta he olivat puhuneet keskenään jo jonkin aikaa ja nyt he olivat päättäneet testata sitä. Nuo miehet ajattelivat, että Mary Webster oli Philip Smithin sairastelun takana, ja heidän mielessään oli ainoastaan yksi konsti, miten saattoi selvittää pitikö heidän teoria paikkaansa.

Yksi Hadleyn nuorista miehistä pysyi Philip Smithin seurassa samalla kun muut kävelivät Mary Websterin talon luo. Kolme tai neljä kertaa koputettuaan kovaäänisesti Websterin oveen sekä huudeltuaan pelottelu mielessä, miehet ajattelivat, että jos Webster todella oli langettanut loitsun Smithin ylle, tällainen käyttäytyminen herpaannuttaisi hänen keskittymiseensä. Kun miesjoukko palasi Smithin luo, tätä vahtimaan jäännyt nuorukainen sanoi, että sairastunut oli alkanut voimaan paremmin. Muiden ollessa Websterin luona Smith oli hengittänyt rauhallisesti ja huokaissut tyynesti 3-4 kertaa.

Yksityiskohtaisesti kerrotut tapahtumat, jotka ympäröivät Philip Smithin sairastapausta, ovat lomittuneet kerrotuissa havainnoissa taikauskoon ja pelkoihin. Miehet, jotka viettivät aikaa Smithin seurassa väittivät, että jotakin jopa kissan kokoista piilotteli aina silloin tällöin luvatta Smithin lakanoiden alla. Mutta kun kissaa yritettiin ottaa kiinni, se aina hävisi paikalta.

Myöskin huomioitava asia on, että pieni yöastia, joka oli Smithin vierellä, oli ihmeellisesti tyhjentynyt; aivan kuin joku tai jokin olisi sen tyhjentänyt. Smithin luona ollessaan nuorukaiset kuulivat jonkinnäköistä raapimista Smithin sängyn alta ja jotkut miehistä väittivät nähneen jopa tulta nousevan Smithin sängystä. Kun tuli mainittiin äänen, niin se katosi.

Osa nuorukaisista kertoi, että Smithin sänky oli heilunut niin, että huoneessa olleilla olivat hampaat kolisseet. Tämä kaikki oli lopulta liikaa noille Smithiä avustaneille miehille, joten he totesivat uskovansa, miten tälle kaikelle saataisiin loppu. Silloin tuo joukko nuorukaisia lähtivät kyläilemään Mary Websterin luona. Tällä kertaa heillä oli tosin mielessä paljon muutakin kuin vain hänen häiritsemisensä äänin.

Nuo miehet kiskoivat Websterin, ainoastaan yöpaita päällään ulos hänen lämpimästä turvallisesta kodistaan, ulos jäätävään pakkaseen ja lumeen. Miehet pahoinpitelivät hänet pahasti ja sylkivät hänen päälleen. Kirosivat tämän kuiskauksin ja huudoin, sitten väkisin raahasivat hänet pihalla olevan puun luo. Heittivät tuomansa köyden puun oksan yli, tekivät köyteen hirttosolmun ja niinpä tuossa kotinsa edessä olevalla pihamaalla Mary Webster hirtettiin. Kun hän ei enää sätkinyt, miehet laskivat hänet alas hirrestä ja hautasivat hänet hankeen. Sitten miehet poistuivat paikalta ja kävelivät kaupunkiin takaisin Philip Smithin luo. Takaisin kylään, jossa kaikki tiesivät mitä nuo miehet olivat yöllä tehneet.

Websterin vainoajat odottivat Philip Smithin tulevan parempaan kuntoon, kirouksen poistuvan ja yhteisön elämän palaaavan takaisin tavanomaiseen elämäänsä. He odottivat turvallisuuden tunnetta, joka palaisi kun taikauskot ja pelot hälvenisivät ja elämä normalisoituisi nyt, kun tuo noita Mary Webster olisi lopultakin poissa.

Mutta kuinka väärässä he olivatkaan…

Valitettavasti tuon yön tapahtumat eivät Philip Smithin tilannetta korjanneet. Kun nuoret miehet palasivat seuraavana päivänä Smithin tilannetta katsomaan, tämä oli kuollut edeltävänä yönä. Mutta ei siinä kaikki.

Aamulla Smithin keho oli yhä lämmin talven kylmyydestä huolimatta, hänen naamansa oli sinimusta ja tuoretta verta valui pitkin hänen poskiaan. Hänen rintakehänsä oli turvonnut, hänen selkänsä oli täynnä mustelmia ja kuin naskalilla tai nauloilla tehtyjä reikiä.

Mary Websterin hirttäneillä miehillä oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: kuka pahoinpiteli Smithin viimeisen yön aikana? Kuka tai mikä piti ruumiin lämpimänä pakkassäässä? Ja kuka teki nuo reiät hänen selkäänsä kun Smith makasi kuolleena sängyssään?

Varmasti Smithin tuona aamuna kuolleena löytäneet olivat pettyneitä lopputulokseen. Häntä kunnioitettiin kovin laajalti; useat kaupunkilaiset olivat joko suoraan tai välikäden kautta saanneet häneltä elämässään paljon apua. Kaupunkilaiset olivat mielestään välittäneet hänestä niin paljon, että olivat jopa tehneet murhan sen puolesta, että hän saisi elää. Mutta he kuitenkin olivat olleet voimattomia Smithiä kohdanneen kuoleman edessä.

Oli vielä muutakin mihin nuo nuoret miehet tulivat pettymään.

Philip Smith oli kuollut, mutta Mary Webster ei. Vaikka hänet oli oli hakattu, hirtetty ja haudattu lumeen yön yli. Mary oli jotenkin selvinnyt tuosta kaikesta hengissä. Itseasiassa hän eli vielä 11 vuotta ennen kuin kuoli n. 70-vuotiaana. 

Kirjalija Margaret Atwood, jonka esiäiti Mary Webster oli, kirjoitti ja julkaisi vuonna 1995 runon nimeltä Halfhanged Mary (suom. Puoliksi hirtetty Mary). Margaret Atwood on kertonut kanavoineensa runon esiäidiltään. Itse olen sen allekirjoittaneena tähän loppuun vapaasti suomentanut. Runo on kirjoitettu säkeissä, jokainen säe kertoo tunnin hänen hirttämisestään alkaen ja loppuu hänen kuolleista heräämiseensä. Runo on kirjoitettu kuin Mary olisi sen itse kertonut…

Kirjailija Margaret Atwood

“ Seitsemältä illalla.

Huhut olivat ilmassa,

niissä etsittiin syntipukkia.

Lypsin lehmää, navetan ovi oli auki auringonlaskua kohden.

En tuntenut kun sanat tähdätyt osuivat minuun kuin pehmeän luodin lailla.

En tuntenut kuinka hajonnut liha kietoutui sanojen ympärille kuin vesi kietoutuu heitetyn kiven ympärille.

Minut hirtettiin koska asuin yksin, koska minulla oli siniset silmät ja auringon paahtama iho, repaleinen hame, jossa vain muutama nappi, vanha ja laho maatila minun nimissäni, ja tiesin varman parannuskeinon syylille.

Ai niin ja tietysti, rinnat, sekä makea päärynä kätkeytyneenä sisälleni.

Aina kun puhuttiin demoneista minun nimeni tuotiin esiin.

Kahdeksalta illalla

Köysi vain kehitettiin jostain.

Aikaisemmin he olivat pohtineet kirvestä.

Nousen ylös kuin tuuliviiri väärinpäin, kuin tummunut omena joutuisi takaisin puuhun.

Kädet ristissä, yhteen sidottuna.

Rätti suussa.

Nousen kuin lippuna nostettu tervehtimään kuuta, vanha luukasvoinen jumalatar, alkuperäinen noita.

Kerran iskin jopa ihmiseltä suonta kun kaipasin ruokaa.

Kaupungin miehet palaavat kotiin innoissaan kun ovat saaneet purkaa vihansa, heidän pahuutensa kääntyi esiin kuin hansikkaan voisi kääntää nurinpäin ja minuun he sen pahuutensa pukivat.

Yhdeksältä illalla

Hilkkoihin pukeutuneet tulevat tuijottamaan, samoin kuin mustat hameet, kasvot väkijoukon keskeltä, suut kiinni niin tiukasti, että ne näyttävät huulettomilta.

Näen alaspäin heidän silmäkuoppansa ja sieraimensa.

Näen heidän pelkonsa.

Ajattelen: sinä olit ystäväni, niinkuin sinäkin.

Minä paransin sinun lapsesi hyvä rouva, ja autoin sinua saamaan lapsen sisältäsi, kätilönä pelastin henkesi.

Sinun joka aviottoman synnytit.

Autatko minut alas? Uskallatko?

Saatan tahrata sinut kuin noki tai juoru.

Kuin linnun sulat jotka palavat yhteen. S

ääntönä kai on että jokaisen meistä tulisi vastata omalla toimellaan.

Kokoonnutte katsomaan minua, taustalla on turvallisempaa seistä, teeskennellä etten minä ole syypää, osoittaa sormella toisia.

Ymmärrän, että ette voi ojentaa kättä, leipää tai huivia kylmää vastaan edes hyvää sanaa. Herra tietää että ette voi minua vain lopullisesti ohittaa. Teidänkin pitää joskus kohdata vastuunne.

Kymmeneltä illalla

No niin jumalani, nyt kun olen täällä ylhäällä jossa minulla on viimein aikaa tapettavaksi päivittäisestä käsitöistäni, jalkatöistäni, kanalan pitämisestä.

Voimme ainakin hetken jatkaa kinasteluamme vapaasta tahdosta.

Onko se minun valintani että roikun tästä puusta kuin kalkkunalla vatsa konsanaan?

Jos luonnosta löydät raamatun luvut, niin mikä kirjain tämä köysi sitten on?

Antaako vääntelevä ruumiini minulle armon?

Tunnen kipua, eli olen olemassa.

Usko, toivo ja rakkaus ovat kolme kuollutta enkeliä, jotka putoavat kuin metoriitit, tai palavat pöllöt ilmeettömän ja tyhjän taivaan kuin kasvojesi läpi.

Keskiyöllä

Kurkkuni kiristyy köyttä vasten, se tukahduttaa sanani enkä saa happea.

Tunnen olevani vain yhtä lihasta. Veri kasaantuu päähäni, yhteen puristamani hampaat pitävät sen sisälläni.

Puren kiinni epätoivoon, kuolema istuu olkapäälläni kuin varis odottaen että sydämeni pysähtyy jotta se voisi syödä silmäni, kuin huorin tekijälle rankaisua mutiseva tuomari joka nuolee huuliaan.

Tai kuin musta enkeli salakavalana kiiltävissä höyhenissään kuiskien minulle antaakseni itselleni armoa.

Auttaen lopulta jälleen hengittämisessä.

Luota minuun, se sanoo, hyväillen minua sanoillaan.

Miksi kärsiä?

Kiusausko on vajota näihin minulle annettuihin oletuksiin?

Ollakseni martyyri, vai jotain muuta, ruokaa tai vaan roskaa?

Antaakseni periksi omille sanoilleni, omalle kieltäytymiselleni.

Antaa periksi sille että minun tulisi tietää.

Antaa periksi kivulle.

Päästää irti.

Kahdelta aamulla

Suustani tulee ulos, jonkun matkan päähän minusta, heiveröinen mutta kavala ääni jonka voisi sekoittaa eräänlaiseen rukoukseen vaikkakin se kuulostaa hyvin rajoittuneelta rukoukseksi. Vai onko se sittenkin herrani?

Voiko kohtaaminen tuntuakin kuristamiselta eikä niinkään siltä mitä joskus kuvittelin.

Ehkä saan haukata rukouksessa hieman ilmaa.

Halusivatko ne miehet helluntaina että heidän päästään olisivat noussee liekit?

Halusivatko he että heitä heiteltäisiin maassa kuin jumalan siipikarjaa silmämunat pullistuneena?

Sellaiset minun silmäni ovat, minun silmäni.

On olemassa vain yksi rukous, se ei ole luettavaksi puhtaassa yöpaidassa, polvet kuivalla matolla eikä siinä haluta sitä tai tätä.

Kaukana siitä, pyydä siltä, kutsu sitä armoksi.

Sano sille: ei vielä, ei vielä.

Kun taivaat räjähtävät, sisäänpäin tulena ja silputtuna lihana ja enkelit vain haukkuvat.

Kolmelta aamulla

Tuuli pyörii lehdissä ympärilläni, puu huokailee, yölinnut, nuo yölinnut huutavat korvieni sisällä kuin puukotetut sydämet myös omani sätkii lepattavan vaatteen sisällä joka on minun ihoani, minun ruumiini.

Pysyttelen elossa hengellä joka poistuu tuulen huokaillessa.

Kehostani repeytyy ne sanat mitä yritän sanoa, nyrkissäni ei ole sisällä talismaaneja tai hopeisia kolikoita.

Keuhkoni pettävät kuin olisin hukkumassa, kutsun sinua todistajakseni.

En syntynyt rikolliseksi, synnyin kantamaan taakkaa joka rikokseksi ollaan nimetty. Rikokseen jota en tunnista.

Lehtiä puissa ja tuuli joka pitää minut hereillä.

Periksi en anna.

Kuudelta aamulla

Aurinko nousee suurena ja paahtavana, ei enää ole vertauksia jumalalle.

Väärä osoite.

Olen ollut joskus vastaanottava.

Aika on suhteellista, kerron teille että olen elänyt vuosituhannen.

Haluaisin sanoa että hiukseni muuttuivat valkeiksi yhdessä yössä, mutta se ei ole niin.

Se mikä muuttui oli minun sydämeni:

Vaaleni kuin liha vedessä.

Sen lisäksi olen noin kolme tuumaa pidempi.

Näin voi tapahtua kun ajaudut avaruuden kiertokulkuun kuullessasi evankeliumia kuumien punaisten tähtien alla.

Äärettömyyden merkinnät pyörivät arvoituksina päässäni, kuurouden määritys.

Köyden päättyessä, tunnustaudun hiljaisuudelle.

Minua ette voi sanoa kiittämättömäksi.

Useammat kokevat vain yhden kuoleman.

Minä koen kaksi.

Kahdeksalta aamulla

Kun he tulivat hakemaan minun ruumistani avaa suuni ja suljen silmäni, hän leikkaa ruumiini irti köydestä, yllätys, yllätys.

Olinkin elossa.

Surkea onni teille, tiedän lain, ette voi teloittaa minua kahdesti samasta syystä.

Sepä mukavaa, kaaduin maahan, hengitin sitä sisään ja paljastin hampaani saastaiseen irveeseen.

Voitte vain kuvitella miten siinä kävi.

Nyt minun täytyy vain katsoa heitä sinisten silmieni läpi.

He näkevät oman pahantahtoisuutensa katsovan heitä ja sekä sitä mikä olin aiemmin, silloin en ollut noita mutta nyt olen.

Myöhemmin ruumiini iho heikkenee ja karaistuu todellisen ruumiini ympärillä, hellä Nimbus. Vaeltelen polkuja ja peltoja pitkin mutisen itsekseni kuin hullu, mieli täynnä mehukkaita ajatuksia ja suu täynnä violetteja marjoja.

Kaupungin ihmiset sukeltavat pää edellä pensaaseen, päästäkseen pois tieltäni.

Ajatus kuolemastani kiertää pääni ympäri kehää, epäselvä Nimbus, koettelemukseni medaljonki.

Kukaan ei tule lähelleni.

Minut hirtettiin sanoista mitä en koskaan sanonut, nyt voin sanoa mitä haluan.

Pyhyys loistaa likaisista sormistani, syön kukkia ja lantaa, sama asia kun söisin hiiriä ja kiitän siitä. Jumalan pilkkaajat kiiltävät ja poksahtelevat kuin kauniit kuplat.

Puhun kielillä, yleisöni ovat pöllöjä.

Yleisöni on jumala koska kuka muukaan voisi minua helvetti ymmärtää?

Ketkä muutkaan ovat kuolleet kaksi kertaa.

Sanat keittyvät minusta ulos, käämi toisensa perään ne ovat sulavia kuin mahdollisuudet. Kosmos paljastaa suuni kautta, kaikki täyteläistä, kaikki vapaana.”

Margert Atwood: "Half-Hanged Mary" suom. Puoliksi Hirtetty Mary.

Suom. Aleksi Lehtinen 2025 

Mary Webster ja Pirut pelastamassa hänet hirrestä.