Stanley Hotellin tarina - Hohdon inspiraatio
- Aleksi Lehtinen
- Feb 21, 2025
- 17 min read
Updated: May 16, 2025
Freelan Oscar (s.1849-k.1940) ja Francis Edgar Stanley (s.1849-k.1918) syntyivät Kingfieldin kaupungissa Mainen osavaltiossa vuonna 1849. Perheeseen oli tuohon mennessä syntynyt viisi lasta, joista kaksi muutakin olivat olleet keskenään kaksosia.
Freelan ja Francis Stanleyn isä oltiin adoptoitu, kun hänen oma äitinsä oli kuollut. Kaksospoikien isä oli nimeltään Solomon Stanley.
Vaikka Stanleyn perhe ei ollut erityisen varakas poikien saavuttaessa kouluiän, opiskelu oli heidän perheessään hyvin arvostettua ja tiede, runous, sekä musiikki oli jotain mihin heitä rohkaistiin jo nuoressa iässä.
Jotain kummallista noissa pojissa oli, he olivat koulunkäynnissä poikkeuksellisen taitavia oppilaita. Nopeita oppimaan ja heillä oli varteenotettavia lahjoja mekaniikkan, sekä tekniikan aloilla. Jonkun tarinan mukaan kaikki Stanleyn perheen lapset olisivat saanneet nimensä Sir Walter Scottin tarinoiden mukaan jota heidän isänsä kovasti arvosti ja piti maanmiehenään johtuen Stanleyjen osittaisista skotlantilaisista sukujuurista.
Yhdeksän vuotiaana Freelan ja Francis aloittivat ensimmäisen yhteisen työnteon. He osasivat tuolloin käyttää isänsä puuvaraston kaikkia työkaluja ja valmistaa puusta kahvoja ja nuppeja, joita Stanleyt myivät luokkatovereilleen. Tuon lisäksi he valmistivat että myivät vaahterasta tekemäänsä sokeria.
Veljekset käyttivät kovalla työllään saadut rahat ostaakseen villakangasta omien ja sisarustensa koulupukuja varten. Kun he saavuttivat 11-vuoden iän, heidän iso-setänsä Liberty Stanley,
joka oli aina ollut pojille kuin oma iso-isä, opetti heille miten valmistetaan viuluja. Saavutettuaan 16-vuoden iän, Freelan oli valmistanut kolme instrumenttia. Hän valmisti viuluja läpi elämänsä, osasta tuli niin arvostettuja, että ne vieläkin tunnetaan keräilijöiden ja muusikoiden parissa.
20-vuotiaana veljekset aloittivat ensimmäisen akateemisen koulutuksensa Western State Normal Schoolissa, Farmingtonin kaupungissa.
Tuolloin molemmilla oli haaveissa opettajien ammatti.
Francis pian kuitenkin ymmärsi, että akateeminen suunta ei ollut hänelle ja alkoi pyrkimään määrätietoisesti eteenpäin kohti taiteilijan uraa.
Freelan kouluttautui eteenpäin ensin Hebron Academy lukiossa vuosina 1871-1873 ja sitten Bowdoin lukiossa Brunswickin kaupungissa vuosina 1873-1874.
Koulujensa jälkeen Freelan Stanleysta tuli rehtori Mechanic Fallsin kaupungin lukioon. Noina vuosina hän tapasi myös vaimonsa Flora Janen (oms. Tileston) (s.1847-k.1939). Flora oli oikein taitava opettaja ja pianisti. He menivät Freelanin kanssa naimisiin vuonna 1876.
Vuonna 1881 Freelan sairastui Tuberkuloosiin ja tuolloin myös hänen veljensä 27- vuotias Solomon kuoli samaiseen tautiin. Veljensä kuoleman jälkeen Freelan alkoi panostaa teollisuuteen ja avasi piirrustustyökalutehtaan. (Eng. Stanley Practical Drawing Set Factory). Tuo tehdas ja Freelanin sijoitukset siihen paloivat kuitenkin taivaan tuuliin vuonna 1882.
Veljensä Francis Stanley päästyään koulusta meni naimisiin Augustan (os. Walker) kanssa ja avasi valokuvastudion. Francis Stanleyn ensimmäinen ammatillinen intohimo oli kehittää eräänlainen kynäruiskun esiversio, jolle hän haki patentin vuonna 1876. Vuonna 1882, Stanleyt alkoivat kokeilemaan erilaisia asioita valokuvauksella, josta alkoikin heidän mittava menestystarinansa. Kun Freelanin tehdas paloi, Francis ehdotti veljelleen, että he alkaisivat suunnittelemaan yhdessä uutta valokuvaamiseen liittyvää tuotetta.
Vuonna 1885, Stanleyn veljekset olivat luoneet valokuvan kehittämiseen liittyvän kuivalevytekniikan, koska he eivät olleet lainkaan tyytyväisiä vastaavaan tuotteeseen joka tuolloin löytyi markkinoilta. Stanleyt suunnitelivat laitteen, jolla pystyi valmistamaan suuren määrän kuivalevyjä kerrallaan. Keksintö oli hyvin vallankumouksellinen: se mahdollisti amatöörikuvaajia tekemään yhtä laadukkaita kuvia, kuin ammattilaiset. Yksi syy kuivalevytekniikan kehittämisessä on todennäköisesti se, että veljesten nuorempi sisko Chansonetta Stanley (s.1858-k.1937) oli erityisen taitava ja nimekäs valokuvaaja.
Aiemmin mainittu Skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott oli veljeksille jopa niin tärkeä, että kun kaksoset suunnittelivat ja kehittivät kuivalevytekniikan mainoskamppanjaa heidän tuotteensa paketissa oli hevosella ratsastava Ivanhoe ritarihahmo, joka huusi: “On Stanley, on!” (Suom. Matkaan Stanley, matkaan!)
Kun Stanleyt olivat kehittäneet tuotteensa ja valmistusprosessinsa huippuunsa sekä alkaneet markkinoida sitä ympäri yhdysvaltoja, Stanley valokuvatuoteyhtiö nousi alansa huipuksi sekä laadultaan, että myynniltään. Veljekset saivat tuolla uralla taottua kohtalaisen kokoisen omaisuuden, niin että heidän taloudelliset ansionsa ylittivät jopa 1 000 000 $ myynnin, ja vuonna 1890 he siirsivät yrityksensä Watertownin kaupunkiin, Massachusettsin osavaltioon.
Freelan ja Francis Stanley olivat niin itsevarmoja ja oppineita kuvaamisen teknisellä puolella, että heillä ei ollut mitää haasteita löytää tilat Stanleyn kuivalevytehtaalle Watertownissa. Nuo tilat vuokrasi veljeksille kuuluisa keksijä Sterling Elliott (s.1852-k.1922).
Jossain vaiheessa Francis Stanley viehättyi kovasti maailmaa villitsevästä polkupyöräilmiöstä ja puhui vaimonsakkin tuon villityksen pariin. Kun rouva Augusta Stanley sitten kaatui eräänä päivänä polkupyörällä ja kirosi ettei tulisi koskaan enää ajamaan mokomalla rakkineella, Francis sanoi tälle rakastavasti:
“Älä välitä Gustie. Minä rakennan jotain mitä voimme yhdessä ajaa mukavasti ja ilman huolen häivää.”
(eng. "Never you mind, Gustie. I will build something that we can ride together in safety and comfort.”)
Tuollloin Francis rupesi kehittämään höyryllä toimivaa automobiilia, joka pian vei hänen kaiken aikansa. Kun Francis oli ratkaissut, halusiko hän kehittää vempaimensa polttomoottorilla, sähköllä vai höyryllä, hän totesi, että höyry olisi kaikkein käytännöllisin ja turvallisin.
Vuonna 1897, Francis Stanley oli myynyt hevosensa sekä vaununsa ja rakentanut ensimmäisen automobiilinsa, käyttäen hevosvaunun koppaa ja polkupyörän osia. Seuraavana vuonna 1898, Stanleyn veljekset veivät autonsa Bostonin suureen autoshowhon. Francis Stanleyn automobiili vakuutti yleisön, siinä määrin että pian molemmat Stanleyn veljekset alkoivat yhdessä valmistamaan autojaan ja niin syntyi Stanley Motor Carriage Company. (Suom. Stanleyn Motorisoitu Vaunuyhtiö.). Veljekset perustivat tehtaansa Newtoniin Massachusettsiin. Heidän höyryllä toimivaa automobiiliaan myytiin vuosien 1898-1899 välisenä aikana yli 200 kappaletta.
Tuona vuonna 1899 John Brisben Walker (s.1847-k.1931), joka toimi Cosmopolitan-lehden päätoimittajana, ilmaisi kiinnostuksensa ostaa Stanleyn veljesten autoyhtiö. Koska veljekset olivat vastahakoisia myymään, asettivat he hinnan niin korkealle, että eivät uskoneet kenenkään moisia maksavan, mutta John Brisben Walker maksoi. Walker maksoi 250 000$ puhtaana käteen. Se onnistui Walkerilta, koska hän puhui mukaansa projektia rahoittamaan asfalttialalla omaisuuden tehneen Amzi L. Barberin (s.1843-k.1909) Muutaman ensimmäisen kuukauden ajan oston jälkeen Stanleyn veljekset konsultoivat uusia omistajia Francis automobiilin valmistuspuolella ja Freelan taas myynnissä. Noilla avuilla mobiilien myynti saatiin pysymään tasaisena.
Elokuussa 1899, Freelan ja Flora Stanley olivat ensimmäiset motoristit, jotka saavuttivat kuuluisan Washington-vuoren huipun. Washington vuori on korkein kohta, joka Uudesta-Englannista löytyy. Saman vuoden marraskuussa, Freelan Stanley vei William McKinleyn (s.1843-k.1901), yhdysvaltojen 25. presidentin ajelulle läpi Washington D.C:n Stanleyn automobiililla. McKinley oli ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti joka ajoi autoa.
Kodak-valokuvausyhtiön perustaja George Eastman (s.1854-k.1932) osti vuonna 1901 itselleen Stanleyn veljeksien kehittämän höyryllä kulkevan auton.
Eastman kuvaili tuolloin Stanleyjen tuotetta näin:
“Jos tavanomaisen tehtaan valmistama auto on kuin herkullinen persikka, Stanleyn automobiili on kuin kaunis ballerina.”
Vuonna 1903 hän lahjoitti suuren summan uuden lukion rakentamiseksi entiseen kotikaupunkiinsa Kingfieldiin Mainen osavaltiossa. Tuo koulurakennus on yhä tänä päivänä pystyssä ja toimii museona joka on omistettu Freelan Stanleyn elämälle.
Vuonna 1903, Freelan Stanley oli saannut tuberkuloosin toiseen otteeseen ja tuolloin tauti alkoi näyttäytyä hänessä kansanomaisen nimensä “riutumistauti” mukaisesti. 54-vuotiaana Freelan Stanley painoi vain 54 kiloa. Eliniän ennuste ei ollut erityisen hyvä, 6kk maksimissaan. Suurin hoitosuositus oli, että hän nauttisi mahdollisen paljon raikasta ja kuivaa vuoristoilmaa, sekä paljon auringonvaloa ja muuttaisi ruokailutottumuksensa mahdollisimman terveelliseksi. Kuten monet samaisen taudin kourissa olevat kohtalotoverinsa tuolloin, Freelan Stanley tuli päätökseen, että hänen oli aika lähteä nauttimaan Kalliovuorten raikkaasta ilmasta Coloradon osavaltioon. Tähän päätökseen on mahdollisesti vaikuttanut hänen yhtiökumppaninsa ja ystävänsä Cosmopolitan-lehden päätoimittaja John Brisben Walker, joka oli alkanut sijoittamaan erinäisiin kiinteistöihin Coloradossa vuonna 1880.
Freelan ja Flora saapuivat Denveriin, Coloradoon Maaliskuussa 1903. Nukuttuaan yhden yön Brown Palace Hotellissa, Stanley järjesti itselleen tapaamisen tohtori Sherman Grant Bonneyn kanssa, joka oli valmistunut Harvardin yliopistosta vuonna 1889 Bonneyn ollessa yksi johtavia tuberkuloosin tutkijoita yhdysvalloissa ja kotihoidon suuri puolestapuhuja. Stanley otti vakavissaan, kun lääkäri kehotti häntä lähtemään hotellista mahdollisimman pian ja vuokraamaan itselleen ja vaimolleen yhteisen kodin. Niinpä Stanleyt viettivät loppuvuoden 1903 osoitteessa 1401 Gilpin Street, mutta koska Freelanin oireet eivät vaikuttaneet helpottuvan heinäkuuhun mennessä, hän päätti, että heidän pitäisi vaimonsa Floran kanssa siirtyä asumaan Coloradon vuoristoseudulle. Bonney erityisesti suositteli paikkaa nimeltä Estes Park, jonka ilmanalaa hän vertasi Sveitsissä sijaitsevaan Davosin kaupunkiin joka oli hyvin tunnettu tuberkuloosin hoitoon liittyvänä paikkana. Kesäkuun 29.päivä Freelan lähetti Floran junalla kohti Estes Parkia samalla, kun hän itse aikoi ajaa sinne höyryautollaan. Freelan saapui kohteeseen kesäkuun 30. Ensimmäiseksi kesäkseen Stanleyt vuokrasivat asunnon paikasta nimeltä Elkhorn Lodge.
Kesän lopussa vuonna 1903, Freelanin terveys olikin yllättäen kohentunut. Koska Stanleyt olivat vaikuttuneet niin kovasti sekä heidän asuttaman laakson kauneudesta ja kiitollisia Freelanin terveyden kohenemisesta, he päättivät palata noille seuduille joka kesä ja pyrkivät hankkimaan tarpeisiinsa sopivan paikan Estes Parkista. Estes Parkiin muutettuaan Stanleyt aloittivat pian kesäkodin rakentamisen jonka he nimesivät Rocksideksi.
Valmistuttuaan vuonna 1904, tuossa rakennuksessa oli neljä makuuhuonetta, suurenmoiset oleskelutilat ja nykyaikainen keittiö jossa Flora voisi viihdyttää ystävättäriään ja jakaa heille reseptejään. Freelanilla oli taas heidän kellariinsa varattu harrastetilat, jossa oli alue biljardin peluulle, viulujenrakennustila ja autotalli pyörivällä lattialla, jotta höyryauton voisi ajaa sisään ja ulos pakittamatta. Heidän talonsa ulko-ovi aukeni terassille kohti etelää, jossa oli maisema Estes laakson yli kohti Long’s Peak vuoren huippua.
Vuonna 1905, Stanleyt myivät kuivalevyyhtiönsä George Eastmanin Kodak-yhtiölle 500 000$ hintaan.
Vuonna 1907 Freelan ja Flora rakastuivat Coloradon vuoristoon. Kuitenkin tyytymättöminä alueen vanhoihin rakennuksiin ja huviloihin, mitättömiin vapaa-ajan aktiviteetteihin ja hiljaiseen sosiaaliseen elämään, Freelan päätti muuttaa Estes Parkin korkealaatuiseksi lomailukohteeksi. Samaisena vuonna Stanley Hotellin rakentaminen alkoi, se suunniteltiin majoittamaan varakkaita kaupunkilaisia alueen suurimmista asutusseuduista. Rakennuksen perustukset olivat terästä joka oltiin valettu kalliopohjaan. Kaikki tehtiin Freelan Stanleyn ohjeiden mukaisesti.
Saadakseen hotelliinsa sähköt Freelan Stanley rakensi joen rantaan vesivoimalaitoksen ja tuo voimalaitos toi sähkön ensimmäisen kerran Estes Parkiin. Kun Stanley-hotelli lopulta avattiin sunnuntaina heinäkuun 4. päivä vuonna 1909 siellä oli täysin sähköistetty keittiö, höyryllä toimiva pesula, hydraliikkahissi, sähkövalot, 48 huonetta vieraille joissa jokaisessa oli oma puhelin ja 24 kylpyhuonetta joissa oli juokseva vesi. Hotellin lähettyville Freelan Stanley rakennutti konserttisalin jossa oli Steinway-flyygeli lahjana vaimolleen Floralle. Päivisin Stanley-hotellin asiakkaat nauttivat golfin peluusta, keilauksesta, hevosratsastuksesta ja Stanleyn höyryautoilla ajeluista, iltaisin aika kului illallisilla, konserteissa tai kevyemmän viihteen kuten biljardin parissa. Alueella oli myös työntekijöiden asuintilat, sekä höyrymobiilien säilytystilat.
Aluksi hotelli oli ilman keskuslämmitystä ja ilmastointilaitteita. Talo oltiin suunniteltu mahdollistamaan luontainen ilmankulku rakennuksen sisällä. Suuret ikkunat oli avattavissa, jotta ilma kulkisi koko talon lävitse. Vaikka hotellissa nykyään on talvisin täysin toimiva lämmitys, kesäisin asiakkaat vielä tuulettuvat luonnonmukaisesa ilmanvaihdossa.
Hotellin rakentamiseen tarvittavan maapinta-alan rahoitti Irlantilaissyntyinen Dunravenin ja Mount-Earlin jaarli Thomas Wyndham-Quin. Hänen maineensa oli tuohon aikaan epäonnisten projektien kautta tullut niin huonoksi tuolla alueella, että, Freelan Stanleyn ehdottaessaan hotellinsa nimeksi “The Dunraven” Freelan Stanley sai 180 ihmisen kirjallisen valituksen ja vetoomuksen, että hän käyttäisi tuon nimen sijaan hotellin nimessä omaansa.
Hotellin rakentaminen maksoi n. 500 000$.
Eräässä tohtori Charles Bonneyn kirjassa olevan tekstin uskotaan olleen inspraatio hotellin sijoittamiselle:
“Coloradon vuoristoseutu on loistava paikka parantolalle, ja itse asiassa kaikenlaisille projekteille jotka liittyvät erityisesti keuhkotautipotilaiden kuntoutumiseen. Valmistuneet rakennukset tulisi sijoittaa vuoren eteläiselle rinteelle tai mahdollisimman korkean vuoren juurelle. Välttääkseen kovia ja hetkittäin jopa vaarallisen tuhoisia tuulenpuuskia, rakennuksien sijoitus tulisi harkita ja niiden perustukset pitäisi rakentaa tukeviksi. Ottaen huomioon kaikki alueelliset sääolosuhteet, niiden tulisi valmistua joko metsäkasvuston itä tai länsipuolelle niin, että metsät jäisivät rakennuksista etelään päin. Olisi myös otollista, jos vuori asettuu maisemaan niin, että se nousee kaukana taustalla horisontissa. Jopa joihinkin satoihin metreihin… Maan johon rakennus rakennetaan tulisi olla kuivaa, huokeaa ja hiekkaista, mutta kuitenkaan täysin vuoristoinen maasto ei ole toivottavaa. Kun otetaan kasvien luoma estetiikka huomioon tuollaisessa kuivassa maastossa, ei ole suositeltavaa yrittää muokata maisemaa sillä, että istutettaisiin kalliita ruohoalueita tai laajoja kukkaistutuksia parantolan ensisijaiseen läheisyyteen. Vaikka tuollaiset istutukset vaikuttavatkin yleisesti siihen, että alueen kodikkuus on huomattavasti miellyttävämpää, on selvää myös, että ympäristön autenttisuus ja maiseman kauneus saattaa vaikuttaa potilaiden hyvinvointiin. Hurmaavat maastot liitettynä maallisiin ja jopa taivaallisiin tekijöihin, tekevät sen ettei parantumiseen tarkoitettu maasto ole henkisille ja fyysisille nautinnoille yksipuolista. Oikein suunnitellun ympäristön ja parantolan voidaan todeta vaikuttavan posiitivisesti potilaiden elämänlaatuun ja kuntoutumiseen, etenkin tällaisessa vuoristoisessa ympäristössä.”
Hotellin päärakennus ja konserttisali valmistuivat vuonna 1909 ja lisärakennus, joka tunnetaan nimellä “The Manor” oli valmis vuonna 1910. Freelan Stanley on kuitenkin sanonut, että jollainlailla hotelli oli hänelle enemmän harrastus kuin työ, koska se kulutti häneltä enemmän rahaa, kuin hän tienasi sillä. Vaikkakin hotellia asuttivat varakkaat yhdysvaltalaiset ja jopa euroopasta asti tulleita rikkaita tuberkuloosipotilaita saapui kokemaan Kalliovuorten poikkeuksellisen raikasta vuoristoilmaa.
Stanleyn höyryautolla oli merkittävä asema hotellin toiminnassa: sillä ajettiin asiakkaita juna-asemalta hotellille ja takaisin. Tähän hommaan Freelan Stanley vartavasten kehitti 12-penkkisen höyrykulkuneuvon, josta puhuttiin “vuoristoautona” (eng. Mountain Wagon). Stanley myi kyseistä kulkuneuvomallia myös muihin lomakohteisiin Washingtonin osavaltion alueella.
Freelan Stanleyn läsnäolo ja hotellin rakennuttaminen loivat vertaansa vailla olevan sysäyksen Estes Parkin alueelle. Vuoden 1904 ja 1907 välillä Freelan Stanley organisoi ja osittain rahoitti Big Thompson Canyon-tien (joka tänä päivänä tunnetaan valtatie 34.nä) Hänestä tuli alueen Suojelu-ja kehityssäätiön puheenjohtaja, sekä Estes Park-Pankin perustaja. Dunravenin ja Mount-Earlin jaarlilta (s.1841-k.1926), ostamastaan maasta Stanley lahjoitti suurimman osan Estes Parkin kaupungille. Stanleyn lahjoittama alue on tänä päivänä suureksi osaksi veden peitossa Estes-tekojärven pohjana.
Freelan Stanley tunnetaan myös yhtenä Kalliovuorten kansallispuiston perustajista. Suojelu- ja kehityssäätiön puheenjohtajana hän oli myös hyvin tietoinen siitä, että Estes Parkin oikea arvo oli sen luonnon kauneudessa ja erämaissa. Pitääkseen nuo alueet kunnossa ja hyvää huolta niistä turismin ja urheilun harrastajien määrän lisääntyessä, hän perusti Fall-joen kalanpyydystämön vuonna 1907.
Asettauduttuaan kesiksi Estes Parkiin, Freelan Stanley keskittyi täysin panostamaan hotellinsa ylläpitoon sekä yhteisönsä hyvinvointiin hyväntekeväisyyden muodossa.
Vuonna 1917, kun Freelan oli 68 - vuotias, Freelan ja Flora jäivät kokonaan syrjään Stanley Motor Carriage Companyn hallituksesta. Tuona vuona Francis Stanley ja hänen vaimonsa Augusta vierailivat Freelanin ja Floran luona kylässä Estes Parkissa ensimmäisen kerran. Vuonna 1918 Francis menehtyi ajaessaan Stanleyn höyrymobiilia maantiellä lähellä Wenhamin kaupunkia: väistäessään vastaan tulevia hevosvaunuja hän ajoi puukasaan ja loukkaantui kuolettavasti. Samana vuonna Freelan Stanley myi viimeisetkin osakkeensa autoyhtiöstään Francis Stanleyn yhtiökumppanille Prescott Warrenille, joka jatkoi höyryllä toimivien ajoneuvojen valmistamista aina yhtiön sulkemiseen vuoteen 1926 asti.
Vuonna 1926, Freelan Stanley myi hotellinsa yhtiölle jonka oli tarkoitus pitää Freelan Stanleyn omaisuudesta huolta Estes Parkin alueella. Tuo toimi ei kuitenkaan kantanut Freelan Stanleyn toivomaa hedelmää. Vuonna 1929 hän osti hotellinsa takaisin ulosmittauksesta ja myi sen jälleen vuonna 1930 nimellisellä summalla automobiili - ja hotellimoguli Roe Emerylle (s.1874-k.1953), joka jatkoi hotellin omistajana aina vuoteen 1947 asti. Hotellin myynninkin jälkeen Stanleyt viettivät kesänsä hotellin lähellä Rocksiden talollaan.
Vuonna 1933 hänen kehittämänsä höyryautonsa syrjäytettiin lopulta polttomoottorilla toimivilla autoilla. Tuolloin Freelan Stanley soitti Henry Fordille joka noihin aikoihin dominoi yhdysvalloissa autoteollisuutta. Tavatessaan Stanelyn Ford osti häneltä useita kappaleita viuluja.
Vuonna 1926 Flora Stanleyn näkö oli alkanut heikentyä niin paljon, että hän ei tuntenut oloaan enää mukavaksi paikoissa joita hän ei ennalta tuntenut. Stanleyt matkasivat kuitenkin yhä kesäisin Estes Parkiin, mutta Freelan alkoi pohtia eläköitymistä julkisesti tehtävistään ja myydä viimeiset osakkeensa hotellistaan. Vuonna 1939 Flora menehtyi aivoverenvuotoon kotonaan Rocksidessa. Freelan palasi Estes Parkiin vielä Floran kuoleman jälkeen, mutta pysytteli sitten täysin maailmalta sulkeutuneena omissa oloissaan omaan kuolemaansa asti.
Lokakuun 2. vuonna 1940 Freelan Stanley menehtyi sydänkohtaukseen kodissaan Newtonissa. Hän oli kuollessaan 91 vuotias.
Freelan Stanley ei eläissään käyttänyt alkoholia eikä tupakkaa, niinkuin siihen aikaan yleensä oli hänen säädyssään tavanmukaista. Freelan Stanleyn kasvatus sai hänet arvostamaan käytännön tietoa sekä musiikkia ja runoutta, joista hän nautti koko elämänsä. Hän harvoin puhui ihmisten kanssa uskonnosta tai poliittisista mielipiteistään.
Freelan Stanley oli uskollinen Flora vaimolleen, jonka kanssa hän oli naimisissa 63 vuotta. Stanleyt eivät koskaan saaneet lapsia, mutta olivat hyvin läheisiä sisariensa lapsille, sekä yleisesti hyvin ystävällisiä Estes Parkin hotellissa käyvien asiakkaiden sekä työntekijöiden lapsille.
Hänen kevyempi puolensa tuli usein huumorintajuna hyvin esille, kun Freelan Stanley halusi usein pukeutua naamiaisausihin valokuvissa.
Rockside talo sijaitsee yhä tänä päivänä Stanley- hotellin läntisellä puolella.
Stanley-hotellin haamut
Varhaisella 1900- luvulla useat Stanley-hotellin asiakkaat jäivät hotelliin pidemmäksi ajaksi, kuin vain viikonlopuksi. Useassa tapauksessa asiakkaat jopa pysyivät hotellissa koko kesäkauden ja noissa tapauksissa asiakkaat olivat luonnollisesti pakanneet tarpeeksi tavaraa mukaan koko hotellissaolonsa ajaksi. Samalla kun herraskansa saapui hotelliin tyylikkäästi Stanleyn kehittämällä höyryautolla, niin heidän perässään tulivat hevosvaunut, joissa tuli palvelusväki ja matkatavarat. Kun hienostoväki majoittautui useissa upeasti kalustetuissa ja täyden palvelun huoneissa ja sviiteissä, palvelusväki ja perheiden lapset hoitajineen oli sijoitettu neljänteen kerrokseen. Tuolloin elettiin aikakautta jolloin lasten tuli näkyä silloin kun oli oikea hetki, mutta ei koskaan kuulua.
Joten kun vanhemmat eivät haluneet lapsiaan paikalle, heidät pidettiin leikkimässä ylimmän kerroksen käytävillä ja huoneissa, joissa he myös nukkuivat ja jopa söivät. Heidän kanssaan usein aikaa viettivät tuossa kerroksessa myös hotellin työntekijöiden jälkikasvu. Pienen ikkunattoman sekä vaatimattoman keittiön kulmaan johon heille oltiin laitettu omat pöytänsä. Tänä päivänä tuo neljäs kerros on aivan tavanomainen vieraiden majoituskerros. Mutta yhä monien havaintojen mukaan se ei todellakaan tarkoita sitä, että lapset olisivat sieltä mihinkään poistuneet.
Monet näihin lapsiin liittyvistä tapahtumista ovat sattuneet huoneessa numero 418. Tuosta huoneesta ollaan on kuultu sen tyhjänä ollessaan pallojen pomppivan, metallisten tuolien ja pöydänjalkojen raahautuvan huoneen puisella lattialla, sekä pienten jalkojen juoksua. Huoneessa nukkuneet asiakkaat ovat heräilleet öisin lasten puheen ääniin. Hotellin työntekijät eivät kyseiseen huoneeseen kovin mielellään yleensä mene. Tuossa huoneessa tiedetään television menevän itsestään päälle ja pois päältä miten itse mieliikään ja ainakin kerran on siivooja nähnyt, kuinka sänky, jonka hän on juuri saanut pedattua, joku tulee mylläämään siihen, aivan kuin siihen asettautuisi joku näkymätön henkilö nukkumaan lakanoiden päälle.
Lasten ääniä on havaittu nauravan sekä puhuvan myös huoneen läheisissä auloissa ja käytävillä.
Hotellin suuressa portaikossa ollaan usein kerrottu näkyneen hämyisen henkilön, josta ollaan jopa saatu otettua valokuvia. Hänet on nähty yön viimeisinä tunteina juuri ennen aurginonnousua. Toiset kertovat nähneensä tämän kuin höyrymäisenä ihmishahmona, toiset taas konkreettisemmin muistuttaen jopa elävää ihmistä. Spekulointia on ollut siitä, onko hahmo ollut kenties herra tai rouva Stanley, ellei sitten joku hotellin entinen asiakas.
Vuonna 1911 ukkosmyrsky sai hotellissa aikaan laajan sähkökatkoksen, joka tuolloin saattoi koko hotellin sysipimeyteen. Onneksi kyseinen katkos tapahtui, kun hotellin vierasväki oli nauttimassa illallistaan alakerran ruokailusalissa. Vaikka asiakkaita ei käytävillä ollutkaan, hotellin henkilökunnan piti silti toimia rivakasti ja keksiä jokin ratkaisu valonpuutteeseen.
Stanley-hotelli oli valmistunut juuri siihen aikaan, kun kaasu ja öljyvalot olivat vaihtumassa sähkövalaisimiin, siitä johtuen sähköjen mennessä piti löytää useampi ihminen avuksi, jotka tiesivät mitä olivat tekemässä ja saataisiin valot takaisin palamaan pikimmiten. Kun koko hotelli oli pimeänä, henkilökunta lähetettiin kiertämään huoneet kynttilänvalossa ohjeinaan sytyttää jokainen vastaantuleva kaasulamppu mitä he löytäisivät, jotta valot saataisiin ainakin noin suurin piirtein samanaikaisesti jokaiseen huoneeseen.
Pian kierroksen alettua yksi palvelusneidoista nimeltään Elizabeth Wilson, Lancasterin kaupungista, astui huoneeseen 217. Tuo kyseinen huone oli hotellin presidenttisviitti. Sviitti oli suurenmoinen ja erittäin elegantisti sisustettu, sellaisella tyylillä joka erityisesti mielytti rouva Flora Stanleyta. Siellä oli kirkkaissa väreissä olevia kukkatapetteja, punaisen, pinkin ja vihreän väreissä olevat seinät lattiasta kattoon. Sviitin matto oli ruohonvihreä muutamilla punaisen ja sinisen yksityiskohdilla. Tuo tila joka oltiin rakennettu presidentin vierailua varten oli Stanley- Hotellin kruununjalokivi.
Jostain syystä tuon huoneen lamput olivat saanneet vaurion sähkökatkoksen aikana, mistä johtuen huoneeseen oli päässyt kaasuvuoto. Huoneen ollessa täynnä kaasua ja neiti Wilsonin tätä tietämättä hän astui sisään sviittiin palava kynttilä kädessään. Tuolloin kaasu reagoi siihen ja syntyi räjähdys, joka aiheutti vaurioita koko hotellin länsisiipeen ja joka kattoi pinta-alaltaan lähes 10% koko hotellin tilasta. Osa hotellin katon teräsrungosta tuli alas ja se taas johti siihen, että toisen kerroksen lattia romahti ensimmäisen kerroksen ruokailusaliin. Onneksi kuitenkin muilta henkilövahingoilta vältyttiin, neiti Wilsonia lukuunottamatta. Neiti Wilsonille ei käynyt kovin onnekkaasti. Hän tippui lattian läpi juhlasaliin ja pudotessaan hän mursi molemmat nilkkansa.
Tässä yksi lehtiteksti noista tapahtumista. Artikkeli oli Pensylvenialaisen Yorkin kaupungin paikallislehdessä York Dispatchissa:
“Stanley-Hotelli, jonka rakentaminen maksoi 500,000$ vaurioitui pahasti viime iltana klo. 20.00 sattuneessa kaasuräjähdysonnettomuudessa. Kahdeksan henkeä loukkaantui onnettomuudessa, yksi vakavasti. Kaikki loukkaantuneet olivat hotellin työntekijöitä. Pahiten loukkaantui neiti Elizabeth Wilson, Lancasterista. Neiti Wilson räjähdyksen johdosta tipahti toisesta kerroksesta katon läpi ensimmäiseen. Seitsemän muuta loukkaantunutta olivat afroamerikkalaisia tarjoilijoita.”
Ketään hotellityöntekijöitä tuolta ajalta tai asiakkaita ei ole enää hengissä kertomassa tapahtumista. Eikä hotellilla itselläkään ole olemassa minkäännäköisiä arkistomateriaalia tapahtuneesta.
Myöskään yhdessäkään kuvassa hotellin historian ajalta työntekijöistä otetuissa kuvissa ei esiinny ketään nimellä Elizabeth Wilson. Kuitenkin jotkut tahot väittävät, että tämä työntekijä, joka oli katon läpi tippunut, jatkoi hotellin toimessaan aina 1950- luvulle asti.
Presidenttisviittissä ovat asiakkaat nähneet myös vanhan ajan pukuun pukeutuneen sisäkön, joka on alkanut pakkaamaan ja purkamaan vieraiden matkalaukkuja oman mielensä mukaan, heitellyt välillä vaatteet lattialle tai asetellut ne pedatun sängyn reunalle. Jotkut henkilöt ovat nähneet kummallisen mustan aukon keskellä huoneen lattiaa, sen on sanottu olleen samassa kohtaa mistä lattia romahti räjähdyksen aikaan.
Vuonna 2014, kun tehtiin huoltotöitä Stanley-hotellin alla kulkevassa tunnellissa, työntekijät havaitsivat erikoisia jäänteitä. Erityisesti heidän huomionsa kiinnittyi jälkiin vaaleanpunaisesta ja vihreästä tapetista. Myös palasia vaaleanvihreästä matosta oli löydettävissä, matossa oli punaisia ja sinisiä yksityiskohtia. Mietittiin, että oliko tämä todistus siitä, että räjähdys tosiaan oli tapahtunut niinkuin tarina kertoo.
Huoneessa 428 kerrotaan näyttäytyneen cowboyasuun pukeutunut mies. Huoneessa asuneet kertovat että hetkiä ennen cowboyn näyttäytymistä heistä on tuntunut, että joku katselee heitä ja kylmä vire kulkee huoneen läpi. Tämän cowboyn kerrotaan aina pukeutuvan pitkään takkiin ja lierihattuun, joka peittää hänen silmänsä. Hänet kohdanneen kerrotaan saavan usein yhteys tähän henkeen, hahmo usein aluksi istuu hiljaa huoneen nurkassa, mutta joskus nousee ja kävelee lähemmäs sänkyä. Ihmiset kertovat hahmon usein vaikuttava aivan siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotain, mutta tuntuu, ettei tämä pysty muodostamaan suustaan ääntä.
Vaikka cowboyn tarinaa ei osatakkaan selvittää, se voidaan mahdollisesti jäljittää johonkin 1800-1900-luvun taitteeseen, jolloin tuon ammattikunnan harjoittajia oli alueella paljon. Uskotaan, että tämä hahmo olisi joku, jolla on mahdollista historiaa alueeseen jopa ennen kuin Stanley-hotelli valmistui. Uskotaan, että hän saattaa liittyä johonkin tragediaan joka tapahtui sillä alueella millä hotelli nykyään on.
Huoneessa 401 käyskentelee yhä hotellin alkuperäinen rahoittaja Dunravenin ja Mount-Earlin jaarli Thomas Wyndham-Quin. Vaikka hän ei koskaan asunnut hotellissa hänen läsnäolonsa selittämättömästä syystä voi yhä tuntea. Hänen epäonnistuneet tavoitteensa saada alueelle laajat yksityiset metsästysmaat, ovat mahdollisesti ajaneet hänet yhä kummittelemaan hotellissa. Hotellin työntekijät yhtä kuin asiakkaatkin kertovat yhä havaitsevansa hänet silloin tällöin huoneessa 401. Hengen havaittuaan ihmiset hyvin usein havaitsevat saman piipputupakan tuoksun, kuin mitä jaarli eläessään poltti. Ihmiset kertovat usein huoneessa jonkun heitä katselevan, tai jopa hellävaraisesti koskevan. Tätä kosketusta ovat erityisesti kokeneet naiset: jaarli tunnettiin eläessään siitä että hän usein hakeutui viehättävien naisten seuraan. Joskus on jopa kuultu ääniä joiden mahdollisesti uskotaan olevan jaarlin yrittäen puhua heille.
Huoneessa 302 on koettu hyvin epämääräisesti, mutta ahdistavasti käyttäytyvä kuiskaavan naisen haamu, jota ei ole koskaan nähty selkeästi, mutta kuultu hiljaisissa mystisissä kuiskauksissa, jotka yleensä kuuluvat läpi yön pimeyden. Vieraat, jotka ovat yöpyneet huoneessa, ovat maininneet, että kun yö saapuu ja valot alkavat himmetä, tuntuu kuin jostain tulevat naisen kuiskaukset täyttäisivät koko huoneen, mutta yleensä ne kuulostavat niin epäselviltä ettei niitä ole mitenkään mahdollista ymmärtää. Selitystä sille, mistä nämä kuiskaukset johtuvat tai kenen äänellä ne tulevat ei ole. Tunnelma, että vieraat eivät ole huoneessa yksin, saapuu useinmiten juuri ennen auringon nousua.
Osassa huoneista ollaan nähty aavemainen kissa, joka tulee silloin tällöin öisin huoneeseen ja hyppää välillä jopa sänkyyn ihmisen viereen nukkumaan. Sen on kuultu jopa kehräävän. Kissa tuntuu niin aidolta, että ihmiset ovat jopa kokeilleet silittää sitä, näin tehdessään he eivät kuitenkaan tunne muuta kuin tyhjää ilmaa siinä, missä luulivat kissan olevan. Osa ihmisistä on kuullut kissan naukuvan ja kehräävän öisin käytävillä ja huoneissa.
Yövuorossa vuonna 1976 vastaanotossa vuorossa ollut työntekijä kertoi kuulleensa pianomusiikkia, jolloin hän oli poistunut tiskiltään ja astunut musiikkihuoneeseen josta tuo soitto oli kuulunut, mutta heti tuohon huoneeseen astuttuaan se oli kuitenkin ollut tyhjä. Työntekijän mukaan flyygelin koskettimet tuolloin ovat yhä liikkuneet, kuin joku tai jokin olisi niitä yhä näppäillyt.
Helmikuussa vuonna 1984, hotellin yövahti oli tekemässä töitään hotellin sisäänkirjautumistiskillä, kun hän kuuli askeleiden lähestyvän itseään kohden hotellin baarista. Yövahti kurottui katsomaan tiskinsä ylitse ja näki kulman takaa aulan suurista lasiovista heijastuvan naisen figuurin. Nainen oli pukenut vaaleaan huivin hartioilleen eteläisten osavaltioiden tyyliin. Yövahti naisen nähdessään pikaisesti siirtyi työpisteeltään aulan puolelle, kysyäkseen mikä naisella oli hätänä, mutta kun hän saapui samaiseen aulaan, jossa hän oli juuri muutamaa sekunttia aiemmin tuon naisen nähnyt, tilassa ei ollut enää ketään.
Vuonna 1994 eräs hotellin miesvieras kuuli jälleen pianomusiikkia musiikkihuoneesta. Musiikkia kuulleessaan hän astui huoneeseen sisään. Hän on kertonut nähneensä tuolloin nuoren naisen istuvan flyygelin ääressä. Mies oli varovasti uskaltautunut lähestymään naista kohden, pyrkien olemaan keskeyttämättä hänen soittoaan. Kun mies oli muutaman metrin päässä naisesta tämä oli alkanut haihtumaan ja lopulta kadonnut täysin.
Hotellin läheisyydessä olleesta konserttisali-rakennuksesta kerrotaan myös tarinoita. Erääseen liittyy Paul-niminen aikoinaan Stanley-hotellissa työskennellyt yleismies ja eräs koditon nainen nimeltään Lucy. Paulin uskotaan kokevan suojelun tunnetta tuota tilaa kohden, vastaavaa jonka hän tunsi eläessään musiikkihuonetta kohtaan. Asiakkaat ovat kuulleet jonkun kuiskaavaan: “Häipykää täältä!” juuri, kun musiikkihuonetta ollaan oltu sulkemassa yötä vasten. Näiden sanojen lisäksi usein ovat valot välähtäneet ja jopa jotkut esineet itsestään silloin tällöin liikkuneet.
Lucyn henki taasen ollaan havaittu leikkisänä ja hieman melankolisena hahmona. Hänen tarinansa onkin hyvin koskettava. Hänen kerrotaan ollen olleen nuori ja koditon neito, joka oli hakenut turvaa konserttihallista. Hän jopa kerkesi asumaan siellä jonkin aikaa, kunnes vartiointivuorossa ollut Paul löysi ja karkoitti hänet. Lucy ollaan aistittu kylmettyneenä energiana eri puolella rakennusta ja silloin tällöin kikattelemassa, ilman, että mitään ollaan nähty. Sekä vieraat, että hotellin työntekijät kertovat havainneensa konserttisalissa surullisia, mutta myös sydämellisiä tunnetiloja, kun paikalla ei ole ollut ketään. Aivan kuin Lucy jakaisi surullisuutta kohtalostaan, mutta myös kiitollisuutta siitä, että joku yhä elossa oleva havaitsisi hänet.
Rouva ja herra Stanley ollaan usein nähty hotellin porraskäytävässä, sekä hotellin hydraliikkahississä juhlavissa aikakautensa asuissa. Nuo kohtaamiset eivät ole koskaan olleet pahantahtoisia tai väkivaltaisia, mutta silti nuo kohtaamiset ovat kovin usein säikäyttäneet kokijansa, oli kyseessä sitten hotellin työntekijä tai asiakas. Joskus heidän näkijänsä on lähtenyt heidän peräänsä mutta lopulta todistaakseen vain, että on hävittänyt kaikki jäljet hotellin entisistä omistajista, kuin he olisivat lopulta kadonneet, kuin puhtaaseen ilmaan.
Freelan Stanley ollaan on tavattu nähdä sekä kuultu kuiskailevan biljardihuoneessa, joka oli ollut herra Stanleyn eläessä tämän lempipaikka hotellissaan. Eräänkin havainnon mukaan, kun ryhmä hotellin asiakkaita oli ollut tuossa huoneessa, herra Stanleyn näköinen mies oli ilmestynyt yhden heistä taakse.
Heinäkuussa 2009, eräs hotellin naisasiakas kiirehti ystäviensä luo hotellin vastaanottoon hätääntyneen näköisenä, voisi sanoa, että hän oli aivan shokkitilassa. Kun hän oli tullut hotellin matkamuistomyymälään ostamaan postikortteja, oli valinnut haluamansa, maksanut ne ja ollut poistumassa myymälästä samalla, kun oli selaillut korttejaan. Pää laskettuna alaspäin hän oli havainnut, kuinka miesten suorissa housuissa olevat jalat olivat tulleet hänen eteensä. Nainen oli tuolloin kohteliaasti astunut sivuun, väistääkseen miehen tieltä, jotta tämä oli päässyt kulkemaan hänen ohitseen, mutta tehdessään niin, mies oli jälleen siirtynyt hänen eteensä, aivan kuin estäen hänen itsensä etenemisen. Tuolloin nainen oli nostanut päänsä sanoakseen miehelle tämän käytöksestä, mutta sen sijaan, että mies olisi seissyt naisen näköpiirissä, jokin aivan kuin kylmä tuulenvire vain hipaisi häntä. Tuon tuntemuksen perään hänen eteensä kuitenkin ilmestyi mies, joka oli pukeutunut asuun, joka oli kuin jostakin toisesta ajasta. Miehen parta oltiin leikattu vanhanaikaiseen malliin. Nainen oli jäännyt miehen perään katsomaan, kun tämä käveli hänestä poispäin kohti aulan suurta tulisijaa, jonka kohdalla tämä sitten katosi kokonaan pois näköpiiristä. Kun nainen tuli ystävilleen järkyttyneenä kertomaan kokemastaan, häntä lähestyi eräs toinen nainen, joka oli hotellin työntekijä. Tämä oli kuullut ohimennen asiakkaan juuri ystävilleen jakaman kokemuksen.
Lähestyvän työntekijän tehtävä oli ohjata asiakkaat katsomaan paikalla olevaa vanhaa ja antiikkista Stanleyn höyrymobiilia, jota pidettiin näytillä hotellin aulassa. Hän myös osoitti laitetta katsoville, tai muuten vain uteliaille, Freelan Stanleyn kuvan laitteen vierellä olevalla seinällä.
Nähdessään kuvan jalat nähnyt nainen mykistyi: tuo mies jonka hän oli juuri kohdannut omin silmin oli kuulemma ollut kuollut kuolleena yli 60 vuotta.
Viellä yksi tarina presidenttisviitistä. Eräs hotellin asiakkaana ollut herra on kertonut, että mennessään nukkumaan, hän oli avannut ikkunan ja päästänyt sisään hieman Colorado-vuoriston viileää ilmaa. Sitten kun hän on ollut jonkun aikaa unessa, hänen vaimonsa on noussut hänen vierestään ja kävellyt avonaista ikkunaa kohden. Mies oli tuolloin katsellut rakastuneena vaimoaan, joka oli liikkunut ikkunan ääreen. Kasvot painettuna lasiin hänen vaimonsa oli sanonut:
“Rakas, sinun täytyy nähdä tämä. Tuolla ulkona on hirviemo vasoineen.”
Mies ei kuitenkaan vaimonsa kehotuksesta huolimatta liikahtanutkaan ikkunaa kohden. Hän vain hymyili ja katseli vaimoaan onnellisena pitkän aikaa. Sitä kuinka tämän hiukset liikkuivat ikkunasta tulevassa tuulen vireessä… ja ihmetteli niidenkin kauneutta. Ehkei häntä voinut siitä syyttää. Katsokaas miehen vaimo oli kuollut viisi vuotta aiemmin.
Tähän loppuun tunnetuin kertomus liittyen Stanley-hotelliin.
Vuonna 1978 eräs pariskunta saapui sinne asiakkaaksi sesongin loppupuolella. He olivat tuolloin hotellin ainoat asiakkaat. Pariskunnan aviomies näki ensimmäisen yön aikana kammottavan painajaisen. Näin hän kuvaili painajaistaan:
“Unessani oli kolmevuotias poikani. Unessa poika katseli pelokkaana olkansa yli, kuin jokin seuraisi häntä. Silmät olivat suurena ja hän huusi paniikissa. Juoksenteli ympäri hotellin käytäviä ja häntä jahtasi itsestään liikkuva paloletku, kuin jokin myrkyllinen käärme. Yhtäkkiä heräsin voimakkaaseen tärinään, hikoilin joka puolelta kehoani. Olin millin päässä pudota sängyltäni. Niinpä nousin ylös seisomaan, sytytin tupakan, istuin tuoliin ja katselin ulos kalliovuoria. Kun tupakkani oli palanut loppuun, minulla oli valmiina kehikko uutta kirjaani varten.”
Tuo mies oli Stephen King ja tuosta kirjasta tuli valmistuessaan “Hohto” (eng. The Shinning julk. Vuonna. 1977)
Syyskuun 29. vuonna 2016 Stanley-hotellin edessä paljastettiin Freelan Stanleyn patsas, jonka suunnitelivat kuvanveistäjät Sutton Betti ja Daniel Glanz. Veistoksessa Freelan Stanley pitelee kädessään yhtä viuluistaan.
- Aleksi Lehtinen
Tausta materiaali:
Lore podcast ja wikipedia, sekä youtube dokumentit.
Comments