Unimorsian

Unimorsian

1860-luku ei ollut hyvää aikaa Atlantin ylitykselle. Tuolloin elettiin sellaista teollisuuden kukoistusta, että kaikkein kehittyneimmätkin laivat olivat vielä höyrykäyttöisiä, ja matka Iso-Britanniasta Yhdysvaltoihin kesti jopa kaksi viikkoa, joka on pitkä aika viettää aalloilla vielä kun ottaa huomioon miten usein sääolosuhteet merellä saattoivatkaan muuttua.

Lokakuussa 1863

Kaksi laivaa lähti Liverpoolista kohti Yhdysvaltoja lähes samana päivänä. Toinen laivoista oli nimeltään The Africa ja se kohtasi matkallaan uskomattoman huonon sään, myrskyn, jonka ansiosta se vajosi suoraan meren pohjaan. Toinen nimeltään The City of Limerick ei kokenut merkittävästi parempaa merenkäyntiä. Se kuitenkin selvisi toivottomastakin säästä huolimatta, vaikka sen käydessä meriä samanmoiset kelit jatkuivat viikosta toiseen.

The City of Limerickissä oli kyydissä eräs herra Wilmart, jonka rakastava vaimo oli odottamassa häntä heidän yhteisessä kodissaan Connecticutin osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Herra Wilmartin kanssa hytin jakoi eräs herra Tate. Nuo miehet nukkuivat hytissään kerrossängyssä, Wilmart alemmassa pedissä ja Tate hänen yläpuolellaan.

Oli kulunut joitakin päiviä, ja Wilmart oli ollut niin merisairas, ettei hän kyennyt liikkumaan laisinkaan sängystään. Eräänä yönä Wilmart koki mitä erikoisimman ja yllättävän kohtaamisen unessaan. Tuossa unessa hän näki erään oven avautuvan pieneen huoneeseen, missä oli valkoiseen pukeutuneena Wilmartin oma rakas vaimo. Wilmartin mielestä hänen vaimonsa näkeminen oli jollakin selittämättömällä tavalla loogista, koska hän oli kaivannut vaimoaan niin paljon, ja koti-ikävä oli vain kasvanut kasvamistaan noiden viikkojen aikana. Jos kyseessä olikin vain uni, se oli sitten paras mahdollinen uni. Unessa Wilmartin vaimo astui hyttiin jossa hänen miehensä matkakumppanineen nukkui. Wilmartin vaimo näytti kasvoiltaan huolestuneelta kuin etsien hytistä jotain. Ensin hän oli katsonut yläsängylle herra Tatea suoraan silmiin. Pian kuitenkin vaimo käänsi katseensa pois herra Tatesta. Ja aivan kuin jotenkin muistaen missä hänen puolisonsa oli, hän polvistui alasängyn korkeudelle miehensä kasvojen tasalle. Hän kosketti miehensä kasvoja ja suuteli tätä lempeästi. Tuon jälkeen hän nousi seisomaan ja poistui hitaasti hytistä, jonka jälkeen Wilmart jatkoi tavanomaisesti uniaan.

Aamulla herättyään Wilmart havahtui siihen, että Tate seisoi hänen sänkynsä vieressä, katsoen tätä oudosti. Tate sanoi Wilmartille leikitellen:

“Sinäpä vasta velikulta olet kun kutsut tänne hyttiimme naisia käymään ja suuteletkin heitä noin vain.”

Wilmart oli noista sanoista hyvin hämmentynyt ja pyysi Tatea selittämään mitä tämä oikein tarkoitti. Tuolloin Tate kertoi niin yksityiskohtaisesti kuin vain osasi kuinka nainen valkoisessa yöasussaan oli tullut edellisenä yönä heidän hyttiinsä. Kävellyt heidän sänkynsä luo, polvistunut Wilmartin tasolle ja suudellut tätä suulle. Luonnollisesti Wilmart oli Taten kertomasta häkeltynyt, koska kuvaus oli täsmälleen sama minkä hän oli itse omassa unessaan kokenut.

The City of Limerick höyrylaiva

Viikko tuon kokemuksen jälkeen herrat saapuivat The City of Limerickillä Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, mistä Wilmart otti sitten junan kotiinsa Connecticutiin. Siellä hänen koko perheensä oli valmistautunut ottamaan hänet iloisesti vastaan kotiin saapuessaan. Tunnelma oli hyvin lämmin, mutta Wilmart odotti kokoajan jotta pääsisi vaimolleen kertomaan kokemuksensa. Kun he viimein olivat kahden, vaimo kysyi Wilmartilta kysymyksen jota tämä ei tulisi koskaan unohtamaan.

“Muistatko minun käyneen luonasi hytissänne noin viikko sitten?”

Hämmennyksestä mykistynyt Wilmart vain nyökkäsi. Eikä osannut sanoa yhtään mitään.

Wilmart kysyi, että miten ihmeessä hänen vaimonsa osasi tulla sellaisessa aallokossa olleeseen laivaan ja löytänyt vielä tämän hyttiinkin.

Vastaus oli rehellinen ja täysin uskomaton.

Ilmeisesti kuultuaan The Africa -aluksen uppoamisesta Wilmartin vaimo oli viettänyt päiviä kärsien epätietoisuudesta miehensä kohtaloa koskien ja pelännyt, että The City of Limerick laivalle myös kävisi jokin onnettomuus. Noin viikkoa ennen miehensä saapumista vaimo oli eräänä yönä herännyt ja hänet oli vallannut syvä pelko. Joten rouva Wilmart oli vain päättänyt vierailla tuolloin miehensä luona tämän ollessa vielä ylittämässä merta. Hän osasi kuvailla kuinka oli löytänyt hytin ja astunut sinne sisään. Hän kertoi yrittäneensä ensin löytää miestään yläsängystä, mutta koska tämä ei ollut siellä, hän oli laskeutunut alemman pedin korkeudelle. Rouva Wilmart kuvaili miehelleen hellän suudelmansa ja siitä aina hiljaiseen hytistä poistumiseen saakka. Vaimo oli pannut hytin niin tarkasti mieleensä, että osasi kertoa sänkyjen mallinkin missä kumppanukset olivat nukkuneet.

Ehkä tämä tarina on esimerkki, kuinka saatamme olla joka lailla ja minä hetkenä hyvänsä lähellä niitä jotka meille ovat kaikkein tärkeimpiä. On sitten kyseessä, perhe, ystävät tai puoliso. Kun ikävä ja haikeus on voimakkain, aina löydämme jollain lailla reittimme heidän luokseen fyysisestä etäisyydestä riippumatta.