Bridgewater triangle. Wampanoagien legenda

Yhdysvalloissa, kolmen Massachusettsissa sijaitsevan kaupungin, Abingtonin, Rehobothin ja Freetownin keskelle jäävällä vesistöalueella, on hyvin mystinen maine. Tämä alue on saavuttanut mainetta mm. satojen raportoitujen täysin selittämättömiksi jäänneiden kokemuksien ja havaintojen tapahtumapaikkana. Tämä hyvin salaperäisen maineen omaava alue on nimeltään Bridgewaterin kolmio. (Eng. Bridgewater Triangle)

Viimeisten vuosisatojen ajan ihmiset ovat kutsuneet paikkaa yleensä kansanomaisemmilla ja joidenkin mielestä ehkäpä jopa soveliaammilla nimillä kuten Musta kolmio (Eng. Black Triangle) tai onpa sitä nimitetty joskus jopa nimellä Paholaisen kolmio (Eng. Devil’s Triangle.) Tuo kyseinen soisten ja metsäisten alueiden sisällä oleva vesistöistä muodostuva kolmio ei kenties niele sisäänsä lentotukialuksia tai jättimäisiä risteilijöitä, kuten Bermudalla sijaitseva, paremmin tunnettu vastaavan muotoinen vesialue. Mutta pitkälle tiedetyn historiansa kautta se on vähintäänkin yhtä tunnettu monella lailla ajatuksia herättävänä ja kuulijansa mielen sisälle asettuvista myyteistä, tarinoista ja tapahtumista. Joiden selittämiseen ei meidän nykyaikaisella rationaalisella ymmärryksellä ole mitään mahdollisuutta saada lopullista selkeyttävää ymmärrystä.

Eräs tuon vesistöalueen sisälle jäävistä alueista on nimeltään Hockomock suo, (Eng. Hockomock swamp) ja sen eriskumallisesta historiasta kerronkin teille nyt aluksi.

Hockomock suo on pinta alaltaan noin 69 km2, ja se sijaitsee aivan Bridgewater - nimisen pikkukaupungin lähettyvillä Massachusettsin osavaltiossa. Suoalue kuului 1600 - luvulla Yhdysvaltojen alkuperäiskansan Wampanoag heimon hallinta- alueeseen. 1600- luvulla heimo oli niin hyvissä voimissa, että siinä oli tuolloin jopa yli 12 000 jäsentä ja heidän asuinalueillaan oli noin 40 vilkkaasti asutettua kyläyhteisöä.

Syksyllä 1620 Cape Codiin Yhdysvaltoihin saapui rantautuen Englannista Mayflower- niminen siirtolaislaiva ja sen mukana uudelle mantereelle tulivat ensimmäiset eurooppalaiset. Asettauduttuaan aloilleen, uuden kolonisaation johtajat tekivät tuolloin Massassot - nimisen Wampanoagien heimopäälikön kanssa näennäisesti vilpittömän hyvä sydämisen rauhansopimuksen. Rantautuneiden uudisraivaajien metsästystaidot olivat kuitenkin todella huonot ja ravinnon hankkiminen tuntemattomassa maastossa osoittautui heille yllättävänkin vaikeaksi. Ensimmäisen talven aikana yli puolet siirtolaisista menehtyi nälkään ja kylmyyteen.

Wampanoagien tarjoamalla avunannolla ja opastuksella luonnon keskellä elämisestä jäljelle jääneet pyhiinvaeltajat selvisivät seuraavaan kevääseen.

Mutta uudisraivaajien yhteiskunnat alkoivat pian uusien tulokkaiden ja perheiden asettumisen kautta kasvaa niin suureksi, että yhteisöt alkoivat jakaantua erillisiksi alueiksi Euroopasta saapuneiden kotimaidensa mukaan. Tuon toiminnan seurauksena syntyi uusia merkittäviä alueita kuten Uusi-Ranska, Uusi-Alankomaa ja Uusi-Ruotsi. Suuremman asutusalueen tarpeessa uudisraivaajat alkoivat ahnaasti tavoitella lisää tilaa itselleen. He alkoivat vallata maita haltuunsa Wampanoageilta sekä käännyttää heitä uskoonsa kuten myös vaatimaan heitä toimimaan omien länsimaisten tapojensa mukaan.

Lopulta kävi niin, että kun Massassoitin kuollessa 1661, valta siirtyi tämän pojalle Metacometille, päättivät uudisraivaajat rikkoa Massasoitin kanssa sovitun rauhansopimuksen ja hyökkäsivät vimmatulla tavalla Wampanoagien maiden kimppuun tavoitteinaan viedä heidän viimeisetkin maa-alueensa. Metacomet päätti, että ei taistelutta antautuisi, vaan rakensi vuonna 1674 suuren linnakkeen heimonsa puolustamiseksi ja valmistautui sotaan, joka tultaisiin tuntemaan historiassa Kuningas Philipin sotana. (Kuningas Philip oli siirtolaisten loukkauksena annettu nimi Metacometille.) Tuo linnake muodostui Wampanoageille todella tärkeäksi tukikohdaksi samaisen sodan aikana. Linnakkeen viimeinen puolustuslinja kaatui traagisesti vuonna 1676 jolloin Kuningas Philipin sota sai uudisraivaajille suosiollisen päätöksensä.

Cape Codissa, ensimmäisen Kiitospäivän viettämistä Wampanoag heimon ja Uudisraivaajien kesken.

Katso lisää infoa kyseisestä sodasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuningas_Philipin_sota)

Wampanoag päälikkö Metacomet yrittää sopia viimeisen kerran rauhaa Uudisraivaajien kanssa ennen Kuningas Philipin sodan syttymistä.

Muinainen Wampanoagien legenda kertoo, kuinka noina vaikeina, kohtalokkaina ja toivottomina sodan hallitsemina aikoina Uuden-Englannin siirtolaisten yrittäessä vallata Wampanoagien linnakkeen ympäröimää aluetta itselleen, Metacometin taistelussa yllään kantama mittaamattoman arvokas ja pyhä esine, jota heimon soturit olivat varjelleet kaikin voimin, tippui kesken taistelun kahinan suoraan tuohon Hockomock nimiseen suohon ja vajosi saman tien epäonnisesti tuon suon pohjaan. Tämä pyhä esine on nimeltään Wampum vyö, ja se oli Wampanoagien taistelutahdolle mittaamattoman tärkeä esine. Tuo taistelu oli Wampanoagien viimeinen ennen heidän lopullista häviötään. Tuon Wampum vyön kadottua päällikkö Metacomet heimoineen oltiin lopullisesti kukistettu.

Noista tapahtumista alkaen suo on saanut elää erikoisessa maineessaan siitä, että siellä vaikuttavat Wampum vyön herättämät, mystiset ikiaikaiset suuret voimat sekä Kuningas Philipin sodassa kaatuneiden uhrien levottomat ikuisesti vaeltavat heimosoturien sielut. Tuon sodan jälkeen Hockomock suon ympäristö on muuntunut jatkuvaksi selittämättömien tapahtumien tyyssijaksi.

Wampanoag päälikko Metacomet

Joitakin näistä tapahtumista tässä mainitakseni:

Eräänä kesäyönä 1971, eräs ahkera lintubongari, vanhempi konstaapeli Thomas Downey oli ajamassa töistä kotiinsa Eastonin pikkukaupunkiin, hänen ohittaessaan erästä suon laidalle jäävää Birdhill nimistä kukkulaa, hän näki omin silmin jättimäisen kahdelle jalalle nousevan siivekkään olennon, joka oli Downeyn sanojen mukaan noin 2 metrin korkuinen. Tämän olennon siipien kärkiväli oli kuulemma jopa 3,5 metriä. Se ei ulkonäöltään muistuttanut mitään Downeyn aiemmin kohtaamaa eläintä.

Vuonna 1983

Metsästäjä John Baker, joka oli lähtenyt vesiteitse tutkimaan riistan toivossa Bridgewaterin kolmiota, koki retkellään jotain selittämätöntä. Näitä tapahtumia hän on kuvaillut seuraavan laisesti:

“Olin rauhakseltaan kulkemassa kanootillani vesistöjä pitkin, kun yhtäkkiä kuulin suunnattoman kovaäänisen pärskähdyksen. Kun käännyin katsomaan sivuilleni, näin ihmeekseni jättimäisen, noin kolmimetrisen, ihmisen muotoisen mutta täysin karvan peitossa olevan olennon ohittaen minut uiden.”

Halloween - ilta vuonna 1908

Kaksi haudankaivajaa olivat tuolloin kulkeneet suon reunustaa vievää tietä pitkin, kun he kokivat jotain, mitä eivät tulisi koskaan unohtamaan. Nuo miehet kertoivat lähimmäisilleen samaisena iltana koteihinsa palattuaan nähneensä valon, joka oli liidellyt taivaalla lähes tunnin ajan. 

Riippumatta siitä että uskommeko näihin paranormaaleihin seikkoihin tai emme, fakta on, että Wampanoagien kielellä sana Hockomock tarkoittaa kirjaimellisesti

“Paikka, jossa henget vaeltavat.”

Wampanoag päälikkö, kahden Wampum vyön kanssa. Wampum vyö on päälikön symboli sekä uskonnolinen symboli Wampanoagien kulttuurissa. Sellainen ei yksistään ollut Metacometilla käytössä.

Toinen alueella sijaitseva salaperäinen kohde on löydettävissä Bridgewater kolmion kaakkoiskulmasta Massachusetsin osavaltion metsästä, artikkelin alussa mainitsemani Freetownin vierestä. Jos kaikkiin kertomuksiin on uskominen, tuo metsä on erittäin aktiivisen ja monipuolisen henkimaailman ilmentymien keskittymä. Syvällä metsässä on kallionkieleke, joka kantaa nimeä Assonet Ledge. Tuo kieleke kohoaa vuosikymmeniä sitten aktiivitoiminnassa olleen louhoksen ylle jopa 30 metrin korkeuteen.

Louhoksen ja kielekkeen laitamilta on kirjattu ylös jos jonkinmoisia todella erikoisia tapahtumia, muunmuassa kohtaamisista aavemaisten hahmojen kanssa on mainittu seuraavaa:

Useat alueella kävijät ovat kertoneet nähneensä hiljaisen, kuin hohkaavan valkoisiin pukeutuneen naisen oleskelleen lähellä rotkon reunaa. Usein tuo nainen on kadonnut heidän silmiensä edessä jälkeäkään jättämättä. On myös kuultu outoja ääniä tyhjästä, ihmisten ollessa retkellä alueella. 

Jo myöhäisellä 1800- luvulla kerrottiin rotkon lähellä kulkeneiden ihmisten nähneen louhoksen yläpuolella erikoisia valoja.

Kaikkein yleisin tuolla alueella havaittu asia on liittynyt noihin mainitsemiini erikoisiin valoihin. Eräät noiden valojen havaitsijoista,  väittävät tietävänsä täsmälleen mistä nuo valot johtuvat ja mikä taho niiden takana on. Niiden aiheuttaja on kuulemma olento, jota nimitetään Pukwudgieksi.

Pukwudgie on pieni, metsiä samoileva otus. Meidän suomalaisessa kansanuskossa tämä olento muistuttaisi eniten ulkonäöltään aika lailla pientä maahista tai menninkäistä. Väen kansaan tuolla olennolla on kovastikin yhtäläisyyksiä johonkin, mistä me sen voisimme tunnistaa, muistuttaen eräitä “väen” edustajia. Palaan näihin pohjoisen myyttien olentoihin hieman enemmän artikkelin lopussa.

Jotkut uskovat Pukwudgien elävän suota ympäröivillä metsäisillä alueilla vielä tänäkin päivänä. Mielenkiintoisen nimensä lisäksi noissa olennoissa on hyvin erikoista ja ajatuksia herättävää se, miten heitä on näkijöidensä mukaan kuvailtu pieniksi ja karvaisiksi olennoiksi, pituudeltaan alle metrin mittaisiksi. Heidän kerrotaan myös mielellään piiloutuvan kivien taakse, kantojen alle ja metsän syvyyteen, josta he sitten voivat halutessaan ilmestyä ennalta aavistamattoman luonnossa kulkevan retkeilijän näkökenttään, aiheuttaen tälle useimmiten jos jonkinmoista epäonnea.

Assonet Ledge kieleke.

Minkälaisia ongelmia sitten tämä Pukwudgie voikaan aiheuttaa näkijälleen?

Wampanoagien kertomuksien mukaan Pukwudgiet saattavat luoda eräänlaisella taikuudellaan salaperäisen ja kutsuvan valon eräänlaisena vastustamattomana houkutuksena uhreilleen eksyttääkseen nämä näkijänsä metsään jonkinlaiseen hiljaiseen paikkaan, jossa sitten häikäilemättömästi yrittävät päästä surmaamaan uhrinsa. Nuo valot tunnetaan Wampanoagien mytologioissa nimellä Tei-Pai-Waka ja meille Euroopassa asuville ulkoisesti samankaltainen ilmiö on kautta aikain ollut tutumpi nimikkeellä virvatuli.

(Virvatuli ei tosin Tei-Pai-Wakan kaltaisesti aina johda kuitenkaan näkijäänsä kuolemaan, vaikkakin se perinteisesti ilmenee paikassa, joka on toiminut joskus hautana, vuosisatoja tai jopa vuosituhansia aiemmin. Virvatulen vaaroista emme kuitenkaan voi olla varmoja, ja siksi niitä kannattaa ihastella aina kohdatessa, turvallisesti hieman etäämmän välimatkan päästä.)

On mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää se, että mieluummin kuin tappamalla omin käsin uhrinsa, Puckwudgiet myytin mukaan ohjaavat usein uhrinsa viattoman oloisesti käyttämällä Tei-Pai-Waka liekkejä, noilla he ohjaavat uhrinsa ilman heidän viattoman pienintäkään epäilystä suoraan esim. Assonet- rotkon reunalle, josta nämä sitten putoavat surman suuhun.

Useasti ollaan kuvailtu kielekkeen reunalla käyneiden tuntoja. He ovat lähes aina tunteneet ylitsepääsemätöntä, käsittämätöntä halua hypätä reunalta alas tuhoonsa, tuohon synkkään kiviseen rantaveteen ja näin lopettaa oman elämänsä. Nämä henkilöt ovat kuitenkin lähes aina olleet psyykkisesti ja fyysisesti tavanomaisen hyvinvoivia ihmisiä. Itsetuhoisuus on ollut kaukana heidän arkisesta ajattelustaan.

Karikatyyri piirros rauhanomaisesta Pukwudgiesta.

Viimeinen merkintä minkä tähän artikkeliin merkitsen Bridgewater trianglen tapahtumista, sijoittuu vuoteen 1995.

Bill Russo - niminen hitsari Rayanhamin pikkukaupungista, Massachusettsin osavaltiosta, muisti tämän kyseisen yön varmasti loppuelämänsä. Russo teki viimeiset kuusi vuotta ennen eläköitymistään hyvin pitkiä päiviä ja säästi tuolla tavalla rahaa eläkevuosilleen. Iltavuorot yleensä venyivät yövuoroiksi, iltapäivä kello kolmesta keskiyölle ellei jopa myöhempäänkin. Kun hän palasi öisin töistä kotiin, saatuaan työpäivän päätökseensä, Billyn koira Samantha oli jo ovella odottamassa malttamattomasti päästäkseen vielä iltapissalle ennen yöunille käyntiä. Bill vei tuolloin uskollisen eläinystävänsä aina asioilleen ja samalla kertaa he heittivät joka öiseen tapaansa pisun päätteeksi pienen kävelylenkin. Tämä oli heidän vakiintunut tapansa, säästä tai vuodenajasta riippumatta.

Tuona kyseisenä myöhäisiltana syksyllä vuonna 1995, Bill ja Samantha kohtasivat ulkoillessaan kuitenkin jotain hyvinkin tavanomaisesta poikkeavaa, joka säilyisi heidän mielissään ikuisesti.

He lähtivät kotiovestaan ulos ja jostain selittämättömästä syystä päättivät tuona iltana poiketa tavanomaiselta reitiltään, joka olisi mennyt jalkakäytäviä pitkin kohti Rayanhamin keskustaa. Tällä kertaa Bill halusi ottaakin entisestään tutun, mutta lenkkireitiksi harvinaisemman polun takapihansa kautta metsään. Noin 800 metriä kotoaan kuljettua, polku alkoi saavuttaa Hockomock suon reunamaa. Siinä kohtaa, missä piti ylittää eräs tie, jotta saattoi jatkaa kävelyä eteenpäin metsäiselle reitille, Samantha alkoi kummasti vinkua ja pysähtyi kuin naulittuna maahan. Koira ei liikahtanutkaan, tärisi vain pelosta ja samalla silmäili Billiä huolestunein silmin. Bill yritti hihnasta vetää koiraansa takaisin kotia kohti, mutta eläin ei hievahtanutkaan. Muutamien minuuttien päästä Bill alkoi myös kuulla tuota erikoista ääntä, joka oli säikäyttänyt hänen rakkaan koiransa. Se oli aluksi hento, mutta korkea ääni, hauras ja varovainen. Pikku hiljaa se kuitenkin alkoi muuttua vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi. Bill alkoi lopulta erottamaan äänessä erikoisia sanoja, joita ei tunnistanut, mutta silti ääni toisti niitä selkeästi ja päättäväisesti. “Ii waaahn tsjuu, Ii waaahn tsjuu.”

Noita sanoja ääni vain toisti jatkuvasti, kello oli tuolloin jo lähempänä yhtä yöllä ja missään ei näkynyt yhtään ketään. Vaikka ääni ei varmasti kuulunut kymmentä metriä kauempaa, Bill ei erottanut pimeässä mitään. Bill yritti silti katsella ylös puihin ja tien vieressä oleviin pensaisiin, mutta turhaan. Ei siinä pimeydessä mitään voinut erottaa. Ei vaikka kuinka haki edes jotain merkkiä siitä, mikä tuon erikoisen äänen aiheuttaisi.

Bill huomasi hetken kuluttua jonkun matkan päässä olevan katulampun. Tuota lampun valoa vilkuillen hän alkoi totuttelemaan silmiään yön hämärään, jotta pystyisi edes jollain lailla hahmottamaan ympärillään olevaa syksyistä yön pimeää. Siinnä silmiä siristellessään, yhtäkkiä viimein hänen näkökenttäänsä jostain pensaiden hämärästä ilmestyi erikoisin olento, mitä Bill ja Samantha olivat eläissään nähneet. Billin sanoman mukaan se oli korkeudeltaan noin 120 senttimetriä ja karvan peitossa, käveli ihmisen kaltaisesti kahdella jalalla ja painoi varmaankin alle 50 kg. Olento oli alasti ja sillä oli pyöreä vatsa, se tuijotti tuona hetkenä Billiä ja Samanthaa hyvin intensiivisellä katseellaan. Vaikka noilla myöhäisillan kävelyillään he olivat kohdanneet jos minkälaista eläintä, tämä oli kyllä niistä ainutlaatuisin ja erikoisin olento. Kun olento oli astunut varjoista näkyville, se jatkoi puhumistaan oudolla kielellään: ”Ii waaahn tsjuu, Ii waaahn tsjuu.” Se sanoi aina vain uudelleen. Näiden sanojen perään se toisteli aina välillä myös sanaa. “Kier, kier”.

Bill ja Samantha seisoivat paikallaan kuin hypnotisoituina, pelosta ja hämmennyksestä lamaantuneina eivätkä ymmärtäneet sanaakaan mitä olento sanoi.

Olento nosti muutamia kertoja kätensä sekä viittoi Billiä ja Samanthaa seuraamaan itseään jatkaen kokoajan kuitenkin sanojaan “Ii waaahn tsjuu, Ii waaahn tsjuu.” “Kier, kier.”

Bill on maininnut yrittäneensä kysellä tuolta olennolta muutamia kysymyksiä, mutta tuossa kohtaakin se on vain toistellut noita erikoisen kuuloisia oman kielensä sanoja. Tästä kaikesta ihmeissään ja tietämättä mitä tehdä, Bill päätti Samanthan kanssa kääntää selkänsä tuolle oudolle otukselle ja he palasivat hiljalleen kotiinsa, katsomatta enää taakseen, toivoen että ajatukset silloin hieman rauhoittuisivat.

Kotiin päästyään Samantha asettautui nukkumaan omalle paikalleen. Mutta Bill ei tuntunut millään saavan sielulleen rauhaa, kun hänen mielessään vaan jatkuvalla syötöllä pyöri mitä hän oli tuona yönä metsässä kohdannut? Vaikka kello olikin jo reippaasti aamun pikkutunneilla, ja normaalisti Bill olisi käynyt myös nukkumaan, tänä yönä hän meni keittiöön, kaatoi itselleen kupin kahvia ja rukoili mielessään, ettei vain nukahtaisi, koska tiesi, että unessa tuo olento palaisi takaisin hänen eteensä. Kahvikupillisia kumotessaan toisensa perään ja yön kuluessa, Bill palasi usein ajatuksissaan muistoihinsa ja pohtimaan tuota outoa olentoa. Hän muisti asiat hyvinkin yksityiskohtaisesti ja hetkittäin tunsi epäilystäkin tapahtuneista asioista sekä huolta omasta mielenterveydestään. Pelonväristykset hetkittäin menivät koko kehon läpi, kun hän epätoivoissaan yritti ymmärtää tapahtunutta.

Hän tunsi katumusta siitä, että ehkä hänen olisi pitänyt ahkerammin yrittää keskustella olennon kanssa. Ehkäpä jopa lähestyä sitä, jos vain uskollinen Samantha olisi sallinut sen. Mutta se syvimmälle mennyt asia, mikä ei jättänyt häntä rauhaan tuona yönä olikin hankalampi ratkaista; mitä kummaa tuo olento olikaan voinut yrittää tarkoittaa noilla eriskummallisilla sanoillaan? Bill pyöritteli lauseita mielensä sopukoissa :“Ii waaahn tsjuu, Ii waaahn tsjuu.” ja “kier kier.”

Juuri ennen aamun sarastusta Bill uskoi viimeinkin ymmärtäneensä mitä tuo olento oli yrittänyt sanoa. Se ei ollut sen omaa itse keksimäänsä kieltä, vaan englantia ja sanat mitä se oli yrittänyt parhaansa mukaan lausua olivatkin ehkä olleet niinkin yksinkertaisia kuin “I want you”. (Suom. Minä haluan sinut) ja jonka perään oli viellä sanonnut “Here, here.” (Suom. Tänne, tänne.)

* Puckwudgiet ovat Pohjois-Amerikan varhaisimpia tunnettuja mytologisia olentoja. Niiden synnyintarinat ovat peräisin Wampanoagien, Mohikaanien ja Algonquin heimojen parista.

* Eri heimot eri alueilla, suhtautuvat Puckwudgieihin erilailla. Toisten heimojen mukaan he ovat vaarattomia, mutta käyttäytyvät epäkunnioittavasti ja jekkuillen. Toiset heimot taas puolestaan uskovat niiden olevan kilttejä, jos niitä arvostetaan ja jätetään rauhaan. Mutta näiden samojen heimojen tarustoissa heitä seuratessa he voivat (pahana päivänään) olla näkijälleen kuolemaksi.

Rauhanomainen kuva Pukwudgiesta tutustumassa metsän eläimiin.

Nyt sitten artikkelini lopuksi, palaan hetkeksi meidän oman kotimaisen mytologiamme pariin. Viittasin jossain vaiheessa tekstiä “väkeen”. "Väki" siis tarkoittaa laajemmassa kuvassa ylipäänsä minkälaista vain henkiolentoa. Tähän loppuun ajattelin kirjoittaa hieman meidän omista metsänhengistämme. Kirjoitan niistä tässä tapauksessa sukupuolettomasti, vaikka alkuperäisessä lähteessä olisikin sukupuoli määritetty, olen kuullut luotettavalta taholta, että näin metsänhenget toimivat, on sitten näennäinen sukupuoli mikä tahansa.

Käytän vapaasti mukaillen itse tietämiäni/kuulemiani asioita sekä Heikki Saureen kirjaa lainaten:

Kirjasta: Tonttu, tarua ja totta.

Usein keväisin, kun metsänsamoilija tekee nuotion yöllä metsään, hän saattaa nähdä metsänhengen. Se tulee ja istuu johonkin rangan päälle valkean loisteeseen ja lämmittelee siinä. Se on usein valkoisissa vaatteissa ja hyvin korea, joko komea parrakas mies tai pitkät vaaleat hiukset omaava kaunis nainen. Mutta silloin ei saa puhua eikä pukahtaa, koska muuten se kohta palaa takaisin metsään. Pitää vain olla hiljaa ja katsella. Se tietää hyvää lintuonnea.

Jos metsänhaltija yrittää houkutella mukaansa, sitä tulee varmuuden vuoksi kaikin konstein vastustella.

Tyrväältä päin on kuultu seuraavaa:

“Toisinaan metsänhaltija ryhtyy viekoittelemaan metsässä vaeltavan kanssa, mutta tämän henkilön on paras olla varuillaan. Jos joku on antautunut suhteeseen tuonlaisen haltijan kanssa hän pian huomaa, että siitä on vaikea päästä pois. Jos tämä henkilö on metsästäjä, hänen on paras vaihtaa alaa. Haltija voi tehdä ihmisen hulluksi tai pahasti sairaaksi, ja pahimmassa tapauksessa tuo ihminen voi kuolla jollain enemmän tai vähemmän mystisellä tavalla. Jos ihminen sitä vastoin jää haltijan luo, hän voi elää sangen mukavasti ja menestyä hankkeissaan. Jotkut tekevät lapsia metsänhaltijoiden kanssa, ja näiden lasten sanotaan olevan suurempia ja vahvempia ja kovempia syömään kuin muut ihmiset.”

Metsänhaltija pyrkii näyttäytymään aina edestäpäin ja poistumaan paikalta takaperin. Syy tähän on ehkä se, että metsänhaltija on edestäpäin hyvin kaunis taikka komea, mutta takaapäin ei niinkään viehko. Sen etupuolta on luonnehdittu katsojalle hyvinkin viehättäväksi mutta takaapäin sammaleinen ja kivinen, risukasa, hongankelo, tervaskanto tai syksyinen lehtikasa. Sellainen, ettei sitä ole paljaalla silmällä metsästä erotettu. Paitsi silloin kun on se etupuolelta nähty.

Nakkilassa on mainittu näin: “Metsänhaltija on nähty nuotiolla. Se on poistunut takaperin kävellen, sillä metsänhaltija ei mielellään näytä selkäpuoltaan. Se on siltä puolen kuin metsän puut, tai kivet konsanaan.”

Voimme kaiketi lopulta todeta että tietynlaisia luonnon tai metsänhenkiä on melko varmasti lähes kaikissa kulttuureissa aina ollut, ja tulee aina olemaan. Se että uskommeko niihin, on mytologioiden ja kansan uskojen kannalta yhdentekevää..

- Aleksi Lehtinen

Lähteenä tähän tekstiin olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Lore podcast 

Heikki Saure: Tonttu, tarua ja totta.

Kuusi Wampanoag heimon päälikköä kokoontumisessaan. Heidän pukeutumistyyliensä moninaisuudesta näkyy sekä perinteinen heimovaatetus että asustus länsimaisten kulttuurien vaikutuksesta. Pääliköillä tapaamisessa mukanaan Wampum vyönsä.