Hoosac Tunneli "Kuolon kaivanto"

Elettiin vuotta 1851, kun läntisen Massachusettsin alueella vaikuttanut rautatieyhtiö Troy & Greenfield päättivät rakentaa junaliikennereitin, jonka he haluaisivat kulkevan suoraan Berkshire vuoriston läpi. Tuon mahdollistamiseksi heille oli välttämätöntä kaavoittaa ja rakentaa tunneli. Toiveena oli saada tunnelin läntinen pää alkamaan Florida nimisestä pikkukaupungista. Kun taas itäinen pää tulisi olemaan North Adams nimisen kaupungin liepeillä.

Linnuntietä valmiina olevan tunnelin mitaksi oli tulossa 7,5 km. 

Tuonkaltaisen tunnelin rakentaminen noina aikoina oli ja olisi yhä nykyäänkin lähes loputon rahareikä. Taloudellisesti rautatieyhtiölle kertyi tuolloin kustannuksia koko projektista jättimäinen 14 000 000 dollarin summa ja ajallisesti tunnelin saattaminen lopulliseen muotoonsa tuli kestämään yhteensä 24 vuotta. Mutta nuo suuret summathan olivat yhden tekeviä siihen nähden kuinka paljon tunnelin valmistuminen tulisi vaatimaan ihmishenkiä, liittyen onnettomuuksiiin ja muihin epäonnisiin tragedioihin. Lopullinen kuolleiden määrä tuli nousemaan yli 200 henkilön sydäntä riipaisevaan menehtymiseen.

Troy & Greenfield rautatieyhtiön johtoporrasta sekä Hoosac tunneli produktion rahoittajia, tunnelin läntisellä sisäänkäynnillä.

Maaliskuun 20. päivä 1865.

Tuolloin ensimmäinen tapaturmaisista onnettomuuksista, mutta se ei valitettavasti jäisi viimeiseksi. Päinvastoin, se oli vasta alkua niille kaikille kamalille tapahtumille mitä tulisi tulevina vuosina seuraamaan.

Tuona maanantai päivänä “Räjähteiden erikoisyksikkö”, jolla totuuden nimissä ei ollut lähes aavistustakaan miten operaatio piti suorittaa, oltiin lähetetty räjäyttämään lisää tunneliin pinta-alaa. Ned Brinkman, Billy Nash ja Ringo Kelly olivat kyllä räjäyttäneet joitakin kertoja dynamiitilla. Mutta nyt heillä oli käsissään aivan uutta Nitroglyseriiniä, joka oli vasta saapunnut Yhdysvaltain markkinoille.  Miehet menivät sisään tunneliin ja kaikella sillä ymmäryksellä mikä heillä oli, he asensivat räjähteet. Kun tarvittavat toimenpiteet oltiin saatu valmiiksi ja useaan kertaan varmistettu, sytytyslanka sytytettiin, mutta se olikin jäänyt liian lyhyeksi. Kolmesta "räjähdyksien asiantuntijasta" vain Ringo Kelly selvisi. Juuri hänen vastuulleen oltiin annettu sytytyslangan virittäminen. Kaksi muuta miestä hautautuivat menehtyivät räjähdyksestä tulleen kivikasan alle.

Tästä tapahtuneesta syvästi järkyttyneenä ja kovasti häpeissään Ringo Kelly ei enää pystynyt kohtaamaan yhteisöä, missä oli asunut ja muutti etäämälle erämaahan eristäytymään omiin oloihinsa. Ulkopuoliseksi kaikesta muusta asutuksesta.

Noin vuosi tapahtumien jälkeen Kelly löytyi kuolleena, kurkku auki viillettynä, samasta kohtaa kuin hänen kolleegansa olivat hautautuneet elävänä.

Traagiset tapahtumat olivat kuitenkin valitettavasti vasta alkaneet…

Maisemakuva Hoosac tunnelin itäisen sisäänkäynnin puoleiselta kaivaukselta.

Tunneli projekti Berkshire vuoriston läpi, vaati kallion sisälle kaivettavan 300 metriä syvän ilmastointikuilun ja vaikka vuoristoiset olosuhteet saivat kyseisen haasteen kuulostamaan lähes mahdottomalta, 1800- luvun junien moottorimekaniikan ja sen kaiken hiilen takia mitä junissa poltettiin, se oli pakollista. Vaarallisen savun takia tunnelin sisällä ei olisi muuten mitään mahdollisuuksia hengittää. Tultiin sellaiseen päätökseen, että tunnelista maan alta, mihin kiskot lopulta tulisivat, pitäisi kaivaa vuoriston huipulle asti kuilu, jota kautta tunkkainen ilma saataisiin ulos, ja raikas ilma sisään. Myös kosteus, joka aiheutui pohjavedestä kaivuuprojektin aikana, saataisiin imettyä tuon saman kuilun kautta ulos tunnelista.

Lokakuussa 1867 

Kun ilmastointikuilu oli vasta 150 metriä syvä, tajuttiin, että jotta se saataisiin kaivettua valmiiksi, pitäisi rakentaa eräänlainen huoltorakennus ja nosturi ilmastointikuilun yläpäähän.

Tuolla alkeellisella nosturilla saatiin suurina osa kaivauksessa syntyneestä kivijätteestä pois maan alta. Myöskin kuilua pitkin laskettiin ylhäältä alas pumppu, jolla saatettiin ainakin jonkun verran pumpata pohjavettä maan alta pois, niin että kaivosmiehet voisivat tehdä töitään.

Lokakuun 17. päivä 1867

Ajattelemattomasti ja harmittomasti sytytetty kynttilä laukaisi ketjureaktion ilmastokuilun huipulle rakennetun huoltorakennuksen sisällä, sinne oli kerääntynyt noina aikoina käytetystä kaasulyhdystä Napatha-kaasua. Tämä kyseinen lyhty oli vaurioitunut ja vuosi kaasua, räjähdysherkkä aine aiheutti kohtalokkaan jysäyksen kynttilän kohdattuaan liekin kanssa jolloin suurin osa nosturin teräksestä ja huoltorakennuksessa olevasta puumateriaalista, sekä putkissa olevasta pohjalta imetystä pohjavedestä, tuli 150 metrin pituisen matkan suoraan kaivosmiesten niskaan sulkien kuilusta poispääsyn täysin.

Osa miehistä menehtyi päällensä sataneesta maanpinnalla olleesta tuhoutuneesta rakennusmateriaalista saamiinsa vammoihin. Toiset taasen tukehtuivat, pohjaveden noustessa louhoksen sisätiloissa.

Neljä vuoren laella ollutta työläistä selvisi hengissä. Mutta kaikki silloin kuilussa olevat 13 henkeä jäivät traagisesti kuilun sisälle jumiin. Eräs työmies nimeltään Mallory laskettiin parin päivän päästä kuilun sisälle katsomaan tilannetta. Mutta kun hänet nostettiin pian takaisin pintaan, hän kertoi, että sisällä kuilussa oli niin huonot hengitysmahdollisuudet, että yksinkertaisesti mitään ei ollut tuolloin tehtävissä sinne onnettomuudessa jäänneiden kaivosmiesten hyväksi. Mallory myöskin mainitsi ettei ollut nähnyt tunnelin pohjalla ainuttakaan ruumista, joka herätti työmiesten keskuudessa kummastusta. Troy & Greenfield rautarieyhtiö valitettavasti joutui toteamaan ettei kuilussa työskentelevät voisi edetä askeltakaan riskeeraamatta omaa terveyttään. Mitään ei ollut tehtävissä, suruikseen rakennusyhtiö päätti sulkea kuilun paloiksi räjähtäneen yläpään toistaiseksi välttääkseen lisää onnettomuuksia. 

Hoosac tunneliin hautautuneita kaivosmiehiä.

Talvella 1867 erään paikallissanomalehden kirjeenvaihtaja Glenn Drohan kirjoitti seuraavanlaisen artikkelin lehteensä:

“Kyläläiset, jotka ovat käyneet lähellä onnettomuusaluetta, mainitsevat nähneensä outoja muotoja ja kuulleensa vaimeita avunhuutoja. Jotkut kaivauksella työskennelleet urakoitsijat ovat myös sanoneet havainneensa eksyneen oloisia kaivosmiehiä hakkujensa ja lapioidensa kanssa. Lähestyttäessä nämä erikoiset henkilöt ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Näitä ilmiöitä on esiintynyt alueella, jolla räjähdys sattui.”

Lokakuussa 1868

Vuosi onnettomuuden jälkeen päästiin viimein puhdistamaan tunneli vedestä ja ilmakin alkoi olla sen laatuista että siellä saattoi taas oleskella ja hengittää. Kun kaivauksen pohjalle päästiin, löydettiin jotain sekä ahdistavaa että shokeeraavaa. Muutama pidempään elossa selvinnyt oli päättänyt pelastautua tai ainakin yrittää sitä. Kokoamalla kuolleiden kaivosmiestovereidensa ruhoista eräänlaisen lautan pysyäkseen pinnalla pohjaveden tulviessa. Mutta nuokin poloiset olivat loppujen lopuksi menehtyneet, ruuan ja hapen puutteeseen.

Tuon onnettomuuden takia Hoosac tunneli sai nimensä “Kuolon kaivanto” (eng. Bloody Pit)

Hoosac tunnelin itäinen sisäänkäynti, lähellä North Adamsin kaupunkia.

Marraskuussa 1868

Herra Dunn, Hoosac Tunnel Construction yhtiöstä ja hänen yhtiökumppaninsa Paul Travers, käydessään kaivannossa kirjoitti muistiinpanoihinsa seuraavaa:

“Siirtyessämme tunneliin klo. 21.00 talvisessa hämärtyvässä illassa ja käveltyämme noin 3 km, tunnelin sisällä kuulimme pimeässä miehen selvästi valittamassa kovasta kivusta. Siirtäessämme lyhtyjen valon äänen osoittamaan suuntaan emme kuitenkaan nähneet ketään. Paikalla ei ollut herra Traversin ja minun itseni lisäksi ketään muuta."

Kesäkuun 25. päivä 1872

Tohtori Clifford Jones ja James R. McKistrey porausoperaatioiden jälkitarkastajat mainitsevat kokemuksistaan:

“Kun olimme matkanneet noin 3 km tunnelissa, pysähdyimme hetkeksi lepäämään, sytyttämämme lampun valoon. Siinä ollessa näimme tunnelin itäisestä päädystä lähestyvän meitä kohden himmeän, eriskummallisen valon. Lähemmäksi tullessaan tuo valo alkoi vaihtaa sävyään sinertäväksi ja alkoi muistuttaa päätöntä ihmisfiguuria. Tämä meille tuntematon valoilmiö tuli meitä niin lähelle, kokoajan käyden selkeämmäksi, että olisimme voineet koskettaa sitä. Kunnes se salaperäisesti katosi.”

Juna tulossa Hoosac tunnelin läntisestä päästä. Junaa vastaan ottamassa Troy & Greenfield yhtiön edustajat.

Lokakuun 16. päivä 1874

Paikallinen metsästäjä nimeltään Frank Webster katosi Hoosac tunnelin läheisillä vuorilla. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin katatonisesta tilasta läheisen Deerfield joen rannalta. Hänen herättyään ja palattuaan takaisin ennalleen järkiinsä, kertoi Webster kummallisten äänten kutsuneen hänet metsällä ollessaan sisälle Hoosac tunneliin, jossa oli tämä nähnyt aavemaisia hahmoja. Kohottaessaan aseensa niitä kohden, näkymättömät kädet olivat riistäneet häneltä kiväärinsä ja kolkanneet Websterin tajuttomaksi. Löydettäessä Websterillä ei ollut asettaan ja hänellä oli päässään nähtävillä jälki kolkkauksesta.

Vuonna 1936

Jokin tunnelissa pelasti rautatietyöntekijä Joseph Impocon kahdesti, molemmat kerrat tapahtuivat hänen ollessaan työvuorossa syvällä, yksin tunnelissa. Tuolloin jokin selittämätön taho oli huutanut: “Suojaan Joe, suojaan!” ja etäällä oli näkynyt ihmismäisen muotoinen valofiguuri. Samalla sekunnilla oli juna kiihdyttänyt hänen takaansa. Impocon väistettyä junaa varoituksen kuullessaan, hän selvisi yhteentörmäykseltä, sekunnin tarkkuudella. Muutamaa kuukautta myöhemmin vastaava ääni oli taas huutanut Impocolle: “Väistä Joe, Väistä!” tuolloinkin hän oli hyppännyt kiskoilta suojaan varoituksen kuullessaan ja samalla hetkellä oli käynyt onnettomuus; kiskoihin tunnelin sisälle oli jostakin ihmeellisestä syystä johtautunut 11 000 wolttia sähköä, joten ilman varoitusta Impoco olisi kuollut.

Vuonna 1974

Paranormaalien asioiden tutkija Bernard Hastaba, meni sisälle Hoosac tunneliin tutkimaan aluetta silloisten modernien laitteidensa kanssa. Hastaba katosi eikä häntä koskaan enää löydetty.

Hoosac tunneli on vielä tänäkin päivänä aktiivisessa rautatiekäytössä Massachusettsin osavaltiossa.

Hoosac tunnelin mainos. "Old Home Week" sanomalehdessä, vuodelta 1909.

Tähän kohtaan lainaus:

“Ihmisen vanhin ja vahvin aistimansa tunne on pelko.Vahvin ja vanhin ihmisen peloista on tuntemattoman pelko.”

- H.P. Lovecraft

Nuo Lovecraftin sanat ihmisen tuntemuksesta pelkoa kohtaan ja pelon aistimisesta tuntematonta kohtaan, herättää allekirjoitaneella ajatuksia. Onko se pelko aina välttämättä ihmisestä yksilönä lähtevää vai onko se joskus vain jotain, mitä opittuna itse heijastelemme, kun kohtaamme tuntemattoman henkisen entiteetin, joka myös saattaa kanavoida epävarmuuttaan meitä tai ympäristöään kohtaan? Vai olisiko tuo pelko useimmiten sittenkin mahdollisesti tajuntaan pinttynyt, opittu ja jollain lailla selkein katsantokanta miten lähestyisimme asiaa, jota emme ole aiemmin kokeneet? Ja jotta edes jotenkin voisimme rationalisoida tilannetta, koska pelkotilojen oikeuttamista ei tarvitse pystyä aina itselleen perustelemaan. Ihmisen mielessä saattaa olla eräänlaisia yhteiskunnallisilta tahoilta syötettyjä oikeutuksia toimia ympäristöltä opittujen tai ohjattujen tapojen mukaisesti.

Mitäpä, jos pelko onkin olotila, joka on muodostunut ihmiskunnan historian ja yhteiskuntien sekä valtauskontojen kautta ja siten ilmenee erilailla moninaisuudessaan eri kulttuureissa. Tässä käsittelemässäni tapauksessa, etenkin länsimaissa, epävarmuutena ja ajatuksena on, että tuntematon on jotain joka läsnäolollaan saattaisi edustaa vaaraa. Meidät on opetettu siihen, että kaikki henkisyys, joka ei ole valtauskonnon muottiin menevää tai jota ei rationaalisesti voida konkreettisen tieteen nimissä todistaa, on pahaa.

Siitä kertoo myös Olaus Svebiliuksen (s.1624-k.1700) katekismus. Hän sanoo näin kohdassa miten epäjumalia palvotaan.:

“Palvotaan aurinkoa, kuuta ja taivaan tähtiä ja etsitään apua perkeleeltä sekä hänen välikappaleiltaan, kuten noidilta, tietäjiltä, metsänhaltijoilta, vedenhaltijoilta, tontuilta ja muiltakin niiden kaltaisilta.”

Nämä vastaavanlaiset opit ovat vielä tänä päivänäkin jossain määrin laajalti hallitsevia useissa länsimaisissa uskonnollisessa yhteiskunnissa ja yhteisöissä. Vaikkakin vainoharhat ja pelot eivät aja meitä niin syvään suohon kuin keskiajalla. Sitten lopulta parisataa vuotta sitten ihminen oppi, että kaikki paranormaali aka. supranormaali eli “selittämätön” oli pahasta, ja sen takia sitä tulee pelätä ja varoa kaikin mahdollisin konstein.

Vastaavista kirjoituksista ja opeista voi johtua tunne pelosta ja epävarmuudesta. Kun ihminen kohtaa itselleen elämässään sillä hetkellä olevan tuntemattoman entiteetin (jollain muulla tasolla kuin meidän havaitsemalla ulottuvuudella) ja samalla epävarmuuden tunteen, kääntää hän ehkä sen sisäisesti peloksi, lähes refleksin kaltaisesti. Syynä on ehkä opittu tai omittu, tiedostettu tai tiedostamaton tapa kyseenalaistaa omat tuntemuksensa ja siten heijastella ja luoda ympäristöstä opittua pelon tunnetta.

Olisiko niin, että resenoidessamme epävarmuuttamme, tämä “ei ihminen”, joka on lähes aina jonkin toisen rinnakkaisulottuvuuden tasolla, myös hämmentyy ja heijastaa tuolloin olotilana todella erikoista ja uudenlaista energiatasoa? Tuolloin saatamme päätyä mahdollisesti eräänlaiseen limbotilaan, jossa pelot jatkuvasti heijastuvat meistä ulospäin ja ulkoapäin mahdollisesti takaisin meihin. Jos taas tunnemme luottamusta tätä ehkä tuntematonta henkimaailmaa kohtaan, sekin saattaa heijastaa luottamusta takaisin meihin ihmisiin. 

Tämä ilmenee mielestäni hyvin muutamassa esimerkissä Hoosac tunnelin dokumentoidun tarinan vaiheissa, näemme tässä seuraavana kaksi erilaista elävän ihmisen ja haamun toimintatapaa, jotka johtunevat molempien osapuolien tuntemuksista ja niiden käsittelystä.

1. Kun metsästäjä Frank Webster kohtaa henkimaailman olennon tietämättä, miten tähän suhtautua ja kun henki on lähestymässä häntä kohti. Hänelle iskee hallitsematon tuntemattoman energia muodon laukaiseva ja opittu pelko, tuosta syystä Webster kohottaa aseensa puolustuksekseen mahdollisesti todennäköisesti entiteetin edessä. Mutta entiteetin luultavammin aistiessa ja havaitessa tapahtumat erilaisella materialistisella tasolla kuin Webster hän ei ymmärrä, että on jokalailla ajan ja paikan ulkopuolella. Entiteetti tuntee Websterin toiminnan hyökkäävänä ja päättää puolustautua. Tämä mahdollisesti vilpitön väärinkäsitys aiheuttaa Websterille tarinassa tapahtuneen “tapaturman.”

2. Toinen esimerkki, ihmisen toiminnan vaikutuksesta mahdollisesti samaiseen henkeen, on täysin päinvastainen. Joseph Impoco suhtautuu valo- olentoon tunnelissa jostain syystä luottamuksella. (Todennäköisesti joko itseopitusta uteliaisuudesta tai kasvatuksessa saadusta ymmärryksestä erilaisuutta kohtaan.) Tällöin agressiivisen puolustavan käyttäytymisen sijaan olento ei tunne oloaan uhatuksi, vaan pelastaa Impocon hengen, kahdesti.

Nämä toimintamallit ovat myös mahdollista heijastaa meidän omaan arkiseen elämäämme tai henkimaailman kokemuksiin, jos niitä lukijalla on. Voimme pohtia, onko tuntematon haamu tai mytologinen olento aina uhka vai uhka vain opittuun pelon tunteeseen liittyvä rinnakkaistoiminto? Kun kohtaamme uuden asian, jota ei aiemmin elämässämme ole tullut vastaan onko pelko se tunne mikä on aina tarpeellinen? Uskon, että aina, kun katsomme maailmaa laajemmin, se auttaa meitä yksilöinä ymmärtämään enemmän ympäröivän maailman eri tasoja sekä ihmisen omaa psykologista toimintaa.

Luottamuksella, ymmärryksellä, uskolla ja rohkeudella voimme nähdä omista katsekentistämme kauemmas ja oppia lisää. Voimme myös aina saavuttaa halutessamme laajempaa tietoisuutta.

- Aleksi Lehtinen

Lähteenä tähän tekstiin olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Lore podcast ja Bedtime Stories Podcast sekä internetin syviä syövereitä.