Jerseyn paholainen
- Aleksi Lehtinen
- Feb 21
- 16 min read
Updated: Feb 24
Kun mielesi sisällä matkustat syvälle Yhdysvaltojen itärannikon sydämeen, paikkoihin ja kaupunkeihin kuten New York City, Washington D.C. sekä moneen muuhun paikkaan tuolla alueella, ensimmäisenä ajatuksesi todennäköisesti valtaa ikuisesti muuntautuvat ja sähköenergialla hengittävät kaaottiset metropolit. Syvällä nykyaikaisuuden urbaanin teollisen lasi- ja betonikuoren sisällä sykkivät ihmisten ahneuksissaan ja kehityksen vimmassaan muodostamat, loppumattomiin jatkuvat yhteisöt, jotka rakentuvat, ja joissa syntyvät tehokkuutta sekä ahneutta sokeasti seuraavat kansanjoukot, modernin maailmamme “kehityksen juurakot. ”
Tuo kaikki on suunnatonta symbolia tuolle elävän ihmiskunnan armottomalle kyvyttömyydelle antaa luonnolle teollisuuden korruptoituneessa sydämessä edes hieman vapaata aluetta hengittää ja kasvaa rauhassa, ikiaikaisessa muodossaan. Luoda mieltä, sielua ja kehoa vehreydellään ruokkivaa kauneutta ympäristöönsä.
Suurin osa noilla alueilla elävistä ihmisistä eivät tiedä tai kieltäytyvät koskaan pohtimasta, että jossain tuolla syvällä sisämaassa, heidän oman rakkaan mantereensa itäisellä reunalla, New Jerseyn osavaltion keskellä, on jättimäinen, yhtenäinen metsäinen maasto, joka kulkee läpi osavaltion eteläisten osien. Tuo alue, joka niin uljaasti, mutta taistellen, on löytännyt konstinsa selviytyä ja elää luonnonkauniina läpi ajattoman ikuisuutensa, kantaa ylväänä uskomattoman kauniisti kuvailevaa nimeänsä Pine Barrens. Tämä Pine Barrensin alueena on sijaintiinsa suhteutettuna pinta-alaltaan jättimäinen. Sysimetsää sieltä löytyy reippaat 300 000 hehtaaria ja pohjavesiltään sekä järvien pinta-alaltaan siellä on jopa noin 17 triljoonaa gallonaa, Yhdysvaltojen varmasti puhtoisinta juomavettä. Nämä maantieteelliset tiedot eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen faktaan, mikä alueella vavisuttaa lukijansa ja kokijansa rationaalista mielenterveyttä.
Henkimaailman ja myyttisten tarujen sekä kokemusten kirjo, mitä paikka voikaan tarjota mieleltään valppaalle vierailijalleen, ei tyydy helpolla päästämään ja syvältä herättelemättä jäättämään nykyaikaisen skeptisesti asioita pohtivaa kokijaansa. Tuon paikan kansantarut ja legendat kannattaa kuunnella tarkoin, avoimin mielin. Koska muuten voi käydä hassusti, jos ne vastaansa luonnossa kulkiessaan saa. Voi olla, ettei ihan normaali- ihmisen järki niistä täysin seuraamuksitta silloin selviä, joinain harvinaisina ja onnekkaina hetkinä saattaa jopa uteliaiden silmien iloksi tuolla alueen taivaalla lennellä jokin, josta on havaintoja tehty jo viimeisimmän 300 vuoden ajan.
Vuosi 1735
Legendan ensimmäiset kerrotut ja sydäntä järisyttävät versiot vievät meidät erääseen jumalan unohtamaan tupaan. Jossa eräs rouva Shroud, Leed’s Pointin pikkukaupungissa New Jerseyssä, alkoi tuolloin yllättäen ja paikallisten ihmisten ihmettelyn kohteena, jokseenkin korkean keski-iän saavuttaneena, odottamaan viellä yhtä lasta, joka olisi järjestysnumerossaan hänen 13. lapsensa. Tarinan mukaan tuo rouva Shroud, salaa joissakin hämärissä unelmissaan, toivoi saattavansa maailmaan jotain ikuisesta pimeästä saapuvaa olentoa. Ihmiset pelkäsivät ja kuiskivat hänen ympärillään, oliko lapsi kenties jopa paholaisesta tai helvetin ikuisista liekeistä nouseva demoni. Lapsi oli syntyessään ihan tavanomainen ihmisolento. Mutta kaikesta huolimatta kylässä pelättiin tuota syntymän hetkeä niin kovasti, että rouva Shroud olikin aivan ominpäin hoitanut tuona yönä synnytyksen, mutta millä voimilla?
Olisiko kentien manalasta asti saapunnut jokin auttava käsi paikalle? Niin kummallisena kuitenkin pidettiin tuota rouva Shroudin kuvailemaa tarinaa ja toimintaa, että vahvistaen tätä kaikkea rouva Shroud piilotti tuon erikoisessa maineessa olevan lapsensa kotiinsa, suojaten sen visusti yhteisönsä turhankin uteliailta silmiltä. Tuona yönä, joka oli taas synkkä ja myrskyinen, kuten tällaisissa tarinoissa aina ja näissä samoissa kohdissa tavataan sanoa, sattui tämän rouva Shroudin tuvassa tapahtumaan asioita, jotka eivät vielä tänäkään päivänä kestä päivänvaloa, paitsi aivan ani harvoille. Tuon juuri syntyneen lapsen olemus muuntautui syntymänsä sekunnilla täysin, enemmän lohikäärmeen, hevosen ja linnun sekasikiöksi kuin ihmiseksi. Ja kun se oli saavuttannut sielua kylmäävän transformaationsa loppuun, se avasi silloin juuri kasvattamansa siipensä koko uljauteensa ja liihotti lentäen suoraan Leed’s pointin yläpuolella valaisevalle tähtitaivaalle. Rouva Shroud ei valitettavasti enää koskaan saannut antaa kaipaavan katseensa vaeltaa tuon hyvinkin erikoiseksi määriteltävän lapsensa ylle.
On muitakin laajasti hyväksyttyjä versioita tuon Jerseyn paholaisen synnyintarinasta. Eräs niistä nimeää olennon hurskaaksi synnyttäjäksi rouva Deborah Leedsin, yhden kunnollisen miehen ja maanomistajan herra Japhet Leedsin vaimon.
On vielä kolmaskin vaihtoehto, joka itseasiassa historiallisesti tarkoilta yksityiskohdiltaan tuntuu allekirjoittaneesta eniten totuuden mukaiselta, vaikka jostain syystä suurin osa artikkeleista tai folkloristien teksteistä ei tunnu tätä versiota kovinkaan yhtä mieluusti liittävän kyseiseen mytologiaan kuin kahden aiemmin kertomani naisparkojen tarinoita.
Erään Herra Daniel Leedsin (s.1651-k.1720) kolmas vaimo synnytti miehelleen yhdeksän kaunista lasta, rakkauden viatonta hedelmää. Määrä, joka jo tuolloin oli huomattava luku yhden perheen lapsikatraaksi.
Daniel Leeds oli uskoltaan kveekkari.
(Kveekkarit on protestanttinen suuntaus joka levisi 1600- luvulla Britanniasta Yhdysvaltoihin.)
Työkseen tämä herra Leeds suunnitteli uskontonsa oppeja seuraavia almanakkoja, joissa kaikista rajoituksista ja oppien mukaisuudesta riippumatta, kerrotaan liiankin usein esiintyneen jotain niin pakanalliseksi määriteltyä, että se sai kveekkari- yhteisön suivaantumaan ja vihoissaan estämään Leedsiä tekemästä enään uskonnollisia julkaisuja. Loppujen lopuksi kaikki se työ ja vaiva, minkä Daniel Leeds oli saannut tehtyä työuransa aikana kveekkareille, paloi kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, koska hänen kaikki julkaisemansa kirjalliset työnsä poltettiin jumalaa häpäisevinä. Mutta tuostakos rangaistuksesta herra Leeds vain innostui. Hän alkoi kirjoittaa itsekseen julkaisuja, jotka hän itse rahoitti ja jakoi niitä yliopistoille sekä tavalliselle kansalle. Nuo kirjaset sisälsivät vielä entisiä kirjoituksia suoremmin esoteeris-, astrologis-kristillisiä kirjoituksia. Vihkiytyneenä tuolle vielä laajemallekkin kutsumukselleen Daniel Leeds ryhtyi lukemaan ja tutkimaan kristillisen okkultismin, mystiikan, kosmologian, demonologian sekä angelologian moninaisuutta luonnon syvimpänä maagisuutena. Tuosta kaikesta johtuen ja täysin sokeina Leedsin suurenmoiselle halulle ymmärtää ja jakaa avartuneena oppinutta tietoaan, häntä alettiin kutsua suuresti rakastamassaan kveekkari- yhteisössä vain yhdellä epämielyttävällä kutsumanimellä “paha”.
Daniel Leedsin rouvan synnyttämä lapsi saapui maailmaamme vanhojen naisten kätilöimänä. Tuota hetkeä, kun tuo lapsi tähän maailmaan saapuisi, pelättiin ja kartettiin ja varauksella suhtauduttiin. Liittyihän tuohon heidän perheensä ympärille mitä moninaisimpia huhuja noituudesta, taikuudesta ja jopa saatananpalvonnasta. Synnytysapuna olleiden helpotukseksi maailmaan saapunut oli suloinen, terve ja tavanomaisen kaunis poikavauva ja hetkeä myöhemmin ojennettiin tuo vastasyntynyt väsyneen, mutta helpottuneen äitinsä käsiin.
Kerrotaan tuona hetkenä järisyttävän muutoksen tapahtuneen, noiden kätilöiden pahimpien pelkojen materialisoituneen heidän silmiensä edessä. Syntyneen lapsen torso kapeni ja piteni, hänen ihoonsa alkoi kehittyä sulkia ja suomuja, pää alkoi muistuttamaan hevosen päätä, johon kasvoi myös otsasta taaksepäin taipuvat suurehkot sarvet. Jalkojen tilalle tulivat kaviot, häntäkin kasvoi kuin lohikäärmeelle konsanaan ja viimeisenä huomattiin olennolle tulleen lepakon siivet. Ihmismuoto tämän kaiken vulgaarin muutoksen keskellä oli kaikonnut täysin. Tuo uusi elämän muoto, joka vauvaksi oli syntynyt, mutta heti niin tehtyään kehittynyt massiivisemmaksi kuin täysikasvuinen aikuinen ihmismies, avasi lopulta siipensä ja ampaisi niiltä sijoiltaan taivaisiin.
Uskomme sitten mihin versioon tahansa Jerseyn paholaisen syntymätarinasta, niin noista tapahtumista on vielä useita muitakin versioita. Esimerkiksi kiertelevien mustalaisten kertomia ja vielä lisäksi monia muitakin, näiden äsken mainitsemieni lisäksi. Fakta on, että todennäköisesti jokaisella, joka on joskus kuullut tuosta olennosta puhuttavan, on tiedossaan hieman erilainen versio, minkä voi jakaa muille. Tänä päivänäkin, kun Pine Barrensissa asuvat ihmiset kokevat jotain selittämätöntä, niin versioita noista tapahtumista saamme kuulla vain lisää. Mikä onkaan totta, voimmeko sitä koskaan tietää vai onko se vain spekulaatiota? On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää noita kaikkia versioita; se miten olennon ulkonäköä kuvaillaan. Aina se on jollain lailla groteski hybridi useasta eri eläimestä, sellaisista mitä kuvauksesta saatamme tunnistaa, mutta millaista yhdistelmää emme ole missään muussa kontekstissa koskaan ennen tavanneet.
Kerrataanpas nyt sitten viellä jotta opimme ja muistamme: Jerseyn paholaisella on pää kuin hevosella, siivet kuin lepakolla, kädet kuin linnulla, pelkkää kynttä. Vuohelta sarvet, lohikäärmeen häntä ja kaviot kuin peuralla.
Jotkut alkuperäiskansat ovat kutsuneet olentoa nimikkeellä lohikäärme ja antakaamme heille oikeutus siihen. Esimerkiksi Lenape heimo kutsuu Pine Barrens aluetta nimellä Popuessing ja tuo sana heidän kielestään tarkoittaa suoraan suomennettuna “Lohikäärmeen kotia”. Eräät ruotsalaiset tutkimusmatkailijat nimesivät 1900- luvun alkupuolella paikan hollanniksi, Drake Kill joka tarkoittaa suomennettuna “Lohikäärmeen vettä”. He eivät nimenneet aluetta ruotsinkielen sanoilla siitä syystä, että Pine Barrens oli alunperin Hollantilaisten uudisasukkaiden valtaamaa aluetta. Mitkä tahansa ovatkaan kertomuksen pimeässä vavisuttavat ja veren seisauttavat yksityiskohdat tai millä nimellä paikkkaa kutsutaankaan, niin tämä tarina ja legenda on kasvannut vuosisatojen aikana suurempaan mittaan kuin vain kujilla, kapakoissa, takkatulen tai nuotion ääressä puhutuiksi kuulopuheiksi.
Vuosisatojen ajan loppumattomat silminnäkijöiden kertomukset ovat tulleet osoittamaan keskenäisen kiistättömän loppupäätelmän; Jerseyn paholainen, ainakin jollain tasolla, on ollut ja uskoaksemme, on yhä mahdollisesti todellinen. Asia mikä tuon pirulaisen havainnoista tekee hyvin erikoisen ja mieltämme kutukuttavan aistikokemuksen, on näkykokemuksien tai äänien kuulemisen yksityiskohtaiset erikoisuudet, ihmisten havainnot, noiden henkilöiden, jotka ovat useimmiten länsimaisen täysin rationalisen tiedeuskonnon, konkretian, skeptisen mielen ja rajattoman kriittisillä silmillä varustettuja henkilöitä. He kuitenkin ovat poliittisen tai ammatillisen uhankin keskellä löytäneet syvältä sydämestään rohkeuden kertoa historioitsijoille ja kirjoittajille havainnoistaan. Siitä johtuen minäkin teille tämän kaiken nyt kirjoitan. Enää en salli heidän olevan naurunalaisia, vaan henkilöitä joille voimme antaa arvon. Heitä, jotka ovat kertoneet totuuden, johon me voimme valita uskovamme tai vähintään oppivamme historiasta, josta ei tällä lailla olla tässä maassa aiemmin puhuttu.
Stephen Decatur
oli eläessään hyvin arvostettu upseeri Yhdysvaltojen merivoimissa 1800-luvun alkupuolella. Hän oli erityisen tunnettu säälimättömänä sodankävijänä. Stephen Decatur sai työuransa aikana sellaista mainetta hurjana miehenä, että se on kantautunut aina meidän päiviimme asti. Siinnä oli mies, joka voitti taisteluita ja upotti kymmeniä massiivisia sotalaivoja. Decaturin elämää ja suuria sotasaavutuksia yhä tänä päivänä monet historioitsijat ylistävät loppumattomilla korulauseillaan. Historian saatossa hän on saannut äärimmäisen merkittäviä kunnianosoituksia, joista hän itse varmaankin pitäisi eniten arvossaan viittä sotalaivaa, jotka ovat suurien saavutuksien arvostuksen takia nimetty hänen mukaansa. Hänen ja erään toisen aikalaisen upseerinsa kasvoillaan on myös varustettu postimerkki ja myöhäisellä 1800- luvulla hänen jylhät piirtensä koristivat 20$ taalan seteliä, juuri sitä kohtaa missä tänä päivänä voimme kaikki nähdä presidentti Andrew Jacksonin kasvot.
Varhaisella 1800- luvulla kommodori Decatur vieraili usein Hannoverin terästehtailla Burlingtonissa, New Jerseyssä. Tuossa tehtaassa valmistettin tuohon aikaa muunmuassa tykinkuulia, joihin Decaturilla oli sekä suuri intohimo että ammatillinen tietotaito niiden toimivuudesta. Tuosta kaikesta asiantuntemuksestaan johtuen hän sai jopa silloin tällöin testattavakseen pari juuri valusta tullutta kuulaa. Legenda kertoo Decaturin olleen eräänä päivänä asettautuneena innostuneena valmiiksi ampuma-alueelle testatakseen uuden kuulan kantavuutta, kun hän tuolloin havaitsi auringon eteen muodostuvan itselleen tuntemattoman olennon varjon. Se oli jotain niin erikoista, ettei Decatur ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Ja kuten jokaisen kunnon ammattiylpeydestä nauttivan sotilaan tapoihin kuuluu, Decatur latasi tykin ja päästeli täyden ruuti lastin säestyksellä kuulan suoraan kohti olentoa. Kun kuulan piti osua tuohon lentävään sekasikiöön ja vapauttaa se maan päälliseltä vaellukseltaan, mystisesti ei mitään sen suuntaista tapahtunutkaan, eikä muutenkaan ylipäänsä mitään, joka olisi viitannut Decaturin onnistumiseen osumisyrityksessään. Jerseyn paholainen jatkoi matkaansa ilman minkäänlaista keskeytystä.
Toinen Jerseyn paholaista jo suht varhaisessa vaiheessa pudottamista yrittänyt mies oli nimeltään, ei enempää tai vähempää kuin Joseph Bonaparte. Kyllä, luitte aivan oikein. Niitä samoja Bonaparteja kuin Napoleon. Napoleonin veljestä onkin nyt tarkkaan ottaen kyse. Miehestä, joka oltiin vain vähän aikaisemmin kruunattu espanjan kuninkaaksi. Tarkkaan ottaen tuo kunnia oltiin Joseph Bonapartelle suotu herran vuonna 1808. Mutta kuitenkin tästä armosta ja kunniasta huolimatta tai ehkä juuri siksi, Bonaparte haaveili elämästä tavanomaisena vaatimattomana talollisena. Niin hän katumatta päivääkään, luopui kruunustaan viisi vuotta myöhemmin 1813. Uutta elämää hänen oli kuitenkin mahdotonta aloittaa missään päin Eurooppaa hänen sukutaustastaan johtuen. Niin päätti Bonaparte lähteä matkaamaan Uuteen Maailmaan, seilaten merten yli kohta tuota mannerta. Saavuttuaan yhdysvaltojen maankamaralle, vuonna 1815, asettautui hän sinne elämään varsin mukavaa ja henkisesti tasapainoista elämää.
Joseph Bonaparte osti perheelleen kodikseen maatilan nimeltään Breeze Point, vuonna 1816, hyvin läheltä Pine Barrensin sysimetsiä. Noilla seuduin hän vietti liki kaksivuosikymmentä mitä onnellisimman miehen elämää. Kotiinsa hän kokosi myös valtaisan 8000 niteen kirjaston.
Yksi hänen lempiharrastuksistaan oli käydä metsällä ja samoilemassa varsin mainioissa kotiaan ympäröivissä korpimetsissä, ehkä silloin tällöin saada jopa jotain riistaa saaliiksi ja tuoda se kotiinsa perheensä ruokapöytään. Yhdellä noista lukuisista reissuista 1820- luvulla, Espanjan entinen kuningas, ollessaan jo palaamassa koko päivän kestäneeltä metsästysreissulta kotiinsa, havaitsi hän hyvin oudot jäljet talvipäivän vasta sataneessa lumessa. Ne olivat erikoisesti kuin aasin kavion askelluksen jälkiä, mutta niitä oli hyvin kummallisesti ilmaantunut neljän sijasta vain kahdet, kuin linnulla. Ei neljää, niin kuin nisäkkäältä olisi yleensä jäännyt.
Bonaparte on tuosta metsäseikkailustaan maininnut erään hyvin muistiinsa painautuneen yksityiskohdan, joka oli se että toinen noista eläimen kavion jäljistä oli ollut selkeästi isompi toista. Tuohan kehittää meidän lukijan mielessämme vallan uteliaan tai jopa eriskummallisen kysymyksen? Olisiko tuo toinen jalka jossain olennon kehittymisvaiheessa, jotenkin erikoisesti voinnut mutatoitua toistaan isommaksi, vai oliko jostain kummallisesta syystä tuo toinen jalka jäännyt noin valtavan alikehittyneeksi? Joseph Bonaparte seurasi noita jälkiä eräälle aukiolle, kunnes hänen etenemisensä pysähtyi hyvin äkisti. Sillä nuo kahdet kummallisen eläimen kavion jäljet olivat kadonneet pysyvästi. Hänen näköhavaintojensa mukaan näytti siltä kuin tuo olento, jonka olemus ja piirteet olivat täysin tuntemattomat, olisi vain vaivattomasti, silmän räpäyksessä lähtenyt suoraan sijoiltaan taivaan tuuliin. Tuli hetki, kun Joseph Bonaparte menetti täysin toivonsa tuosta eksoottisesta saaliista ja kääntyi palatakseen takaisin kotinsa lämpöön, kun hän kuuli takaansa hyvin kummallista sihinän kaltaista ääntä. Bonaparte katsoi äänen tulosuuntaan ja huomasi katsovansa tuota erikoista siivekästä olentoa silmästä silmään.
Bonaparte on kuvaillut näkyään seuraavanlaisesti; sillä oli jättimäiset lepakon siivet, hevosen pää, vuohen sarvet, lohikäärmeen häntä ja se seisoi kahdella kavioisella jalalla. Ennen kuin Joseph Bonaparte kerkesi järkytykseltään käyttämään asettaan, olento sihahti yhden viimeisen kerran, heilautti hurjasti maassa ollessan vielä kerran massiivisia siipiään ja lensi ylös taivaalle kohti talvi-illan auringon laskua. Kun Bonaparte on kuvaillut noita erikoisia tapahtumia myöhemmin eräälle hyvälle ystävälleen, tämä vain on katsonut häntä hieman ivallisesti hymyillen ja kohteliaasti tokaissut pienellä sympatialla:
“Taisitpas juuri äsken nähdä itse maineikkaan Jerseyn paholaisen.”
Joseph Bonaparte kuoli Firenzessä 28. heinäkuuta 1844
Tulevat vuosikymmenet tulivat todistamaan aina vain enemmän, useampia silminnäkijöiden havaintoja, tarinoita ja kertomuksia tuosta mystisestä, salaperäisestä sekä hetkittäin jopa pelottavasta olennosta.
Vuoden 1840 tienoilla, muutamat maanviljelijät ympäri Pine Barrensin aluetta, pienistä kylistä ja syrjäisistä erämaista, alkoivat tahoillaan kertoa kokemuksiinsa pohjautuvia tarinoita, jotka jokaisen kuulijan korvaan sai herätettyä säikähtämisen tunnetiloja. Nuo kertomukset liittyivät aina noiden tilallisten karjankuolemisiin heidän maillaan. Yhä useammassa noista tapauksista oltiin havaittu jonkun eriskummallisen saalistajan jalan/kavion jälkiä. Ja näytti myös siltä kuin olennon kehon paino tai sen jalan askellus olisi ollut niin vahva, että se oli saannut aikaan niin voimakkaan painalluksen, että aivan kuin pidempikin nurmi oltaisiin tampattu maan pinnan tasolle ikuisiksi ajoiksi. Noita jällkiä oli mahdoton identifioida joksikin tunnetun eläimen jäljeksi. Eräät viljelijät olivat kuulleet korkeita tunnistamattomia ääniä niillä alueilla, missä heidän eläimiään oltiin vainottu. Äänet olivat yhtä lailla eriskummallisia kuin koko tarina Jerseyn paholaisen ympärillä on ja fakta oli, että se tultaisiin aina jollain karmivalla tavalla yhdistämään tuohon mystiseen petoon.
1900- luvun alkutaipaleella oli usko Jerseyn paholaiseen niin laajalle levinnyt, että kaikki yhteiskuntaryhmät, aina kodittomasta kadunmiehestä suurimpiin oppineisiin ja lääkäreihin, lehtimiehistä aina tutkijoihin ja yliopistoväkeen ja jopa joihinkin pienemmän tason poliitikoihin, joka puolella osavaltiota ja joskus jopa sen rajojen ulkopuolellakin, uskoivat vankkumattomasti olennon olemassa oloon. Pelko ja kuulopuheet saivat alueilla elelevät ihmiset valtaansa. Usko moisiin asioihin oli myöskin silloin viellä merkittävä osa ajankuvaa. Ihmiset uskoivat, että jokin hyvin erikoinen, toisesta maailmasta oleva olento eleli Pine Barrensin metsäisän alueen sisällä. Aina, kun alueen asukkaat kokivat elämässään jonkun näköisen onnettomuuden tai kuoleman harmaan verhon levittäytyvän ympärilleen, he syyttivät asiasta ilman mitään järkeviä perusteluja tuota syntistä hirviötä. Mutta samalla jotkut älykkäimmistä oppineista olivat alkaneet laskemaan, olisiko tämä olento, jota ihmiset pelkäsivät ja karttoivat, tosiaan tuo Leedsin tai Shroudin synnyttämä jo 1600- tai 1700- luvulla maailmaan saatettu hirviö, silloin se tarkoittaisi, että olento olisi todella, todella vanha. Pohdittiin että olisiko sen mahdollista elää jopa yli sadan vuoden?
Folkloristi Charles B. Skinner kommentoi olennon pitkää ikää artikellissaan eräässä vuoden 1903 aikakausijulkaisussa. Skinner muistutti lehden lukijoitaan kaiken kuolevaisuudesta, oli elävien olentojen yksilöllinen elämä pituudeltaan sitten mitä tahansa.
Skinner on väittänyt:
“Jerseyn paholaisen elämä on saavuttanut täysin absoluuttiset loppumetrinsä.”
Julkaistu teksti johti siihen, että uuden vuosisadan alettua monet jumalaa pelkäävät ihmisraasut olivat toiveidensa mukaisesti onnistuneet päästämään elämäänsä hallinneesta karmaisevasta “paholaisen” pelosta irti. Tähän voi vaikuttaa parikin seikkaa; toisen ollessa aika ja toisen ollessa se lohdullinen ajatus, että olihan pedon varmasti jo joku kaatannut tuon sadan vuoden aikana. Vielä kun sen saalistamisesta oltiin luvattu loppujen lopuksi niinkin suuri palkkio kuin 100 000 $ dollaria. Laajemmin tuossa vaiheessa uskottiin olennon kuolemaan kun sen yhä elossa olemiseen. Skinner myös uskoi ja vakuutti lukijoilleen, että jos olento jostain kumman syystä olisi viellä hengissä, se olisi ehdottomasti liian vanha ja raihnainen toimiakseen totutulla kaoottisella tavalla herättäen kauhua Pine Barrensin alueella.
Vuoden 1909 kuitenkin saapuessa, ihmisten mielissä ja elämässä oli vain yksi asia, tuo mies Charles B. Skinner ei olisi elämänsä aikana pahemmin voinnut erehtyä.
Tammikuu 1909 tultaisiin tuntemaan loppuhistoriaksemme
“Lentävän paholaisen kiirellisenä kuukautena.”
Tammikuun 16. vuonna 1909, tuon päivän varhaisilla tunneilla, mies nimeltään Thack Gozzens, oli kävelyllä New Jerseyn, Woodburryn tähtien alla. Silloin jokin ääni huusi taivaalta kovempaa ja korkeammin kuin Gozzens oli ikinä eläissään minkään olennon kuullut huutavan. Tuo ääni vei samantien herra Gozzensin kokonaisvaltaisen huomion. Mies katsoi suoraan taivaalle ja näki siellä sydäntään järkyttävän suuri kokoisen siivekkään hahmon liitävän ylitseen, saaden kuun loisteessa luotua kehostaan eräänlaisen jättimäisen varjon. Gozzens kertoi, että olennon silmät hohkasivat kirkkaan punaisina. Tuona samaisena aamuna n. 40 kilometrin päässä Pennsylvaniassa, pienoisessa arkisessa Bristolin kaupungissa, muutamat täysin järjissään olleet henkilöt ovat kertoneet nähneensä samankaltaisen olennon. Yksi silminnäkijöistä oli arvostettu paikallisen poliisilaitoksen päälikkö nimeltään James Sackville. Hän pelon sekaisessa tilassaan ja lievän paniikin noustessa uskoi rauhoittavansa läsnä olevat kaupunkilaiset, jos nostaisi aseensa kotelostaan ja laukaisisi sen yrittäen samalla tiputtaa olennon. Sackville nosti aseensa ja ampui kahdesti, mutta Jerseyn paholainen jatkoi vain vaivatta lentoaan olematta tapahtumasta moksiskaan. Kaupungin rehti postimestari nimeltään E.W.Minster, näki myös olinpaikastaan tuona samaisena iltana tuon tietyn lentävän olennon. Minsterin sanomisten mukaan olennon suusta kuulosti heidän kahden kohtaamishetkellä nousevan aavemmainen niskakarvat pystyyn nostattava korkea ääni. Seuraavana aamuna auringon noustessa, jotkut henkilöt ovat kertoneet nähneensä hyvin erikoisen näköisiä kavioiden jälkiä maan peittävän lumen pinnassa. Kukaan kaupungin asukkaista tai edes kukaan, keneen kaupunkilaiset osasivat olla kavioiden jäljistä yhteydessä, eivät yksinkertaisesti pystyneet sanomaan mistä olennosta tuollaiset jalanjäljet olisivat hankeen voinneet jäädä.
Vain päivää myöhemmin 17. tammikuuta, oli samanlaiset kavion jäljet kuin James Sackville oli havainnut Bristolin kaupungissa, ilmestyneet erään aivan tavanomaisen Lowdenin perheen kodin ulkopuolelle Burlingtonin kaupungissa. Nuo hyvin erikoiset jalanjäljet ympäröivät Lowdenien pihalla olleita roskapönttöjä, jotka tuona aamuna oltiin jostain erityisestä syystä kaadettu maahan, roskat oltiin levitelty ympäriinsä ja tutkittu tarkkaan läpi. Mitään muita jälkiä kävijästä ei ollut huomattavissa. Useat muutkin lähialueilla asuneet löysivät tuolloin vastaavia jälkiä roska-astioidensa ympäriltä. Joissain tapauksissa roskia löytyi jopa talojen katoilta ja muutamassa harvinaisimmassa tapauksessa myös roskapöntöt oltiin kuljetettu talojen katoille. Jokaisessa Burlingtonin kaupungissa tapahtuneessa tapauksessa, tuon kyseisen tempauksen lopputulos päätyi kuitenkin samaan tilanteeseen. Kaikki merkitykselliset jäljet olivat päätyneet aina jollekin tielle ja kuin jostain hämmentävästä, sanoiksi sanomattomasta syystä nuo jäljet olivat kadonneet puhtaaseen ilmaan kuin syksyn tuuleen lähtevät lehdet konsanaan. Burlingtonin poliisi yritti epätoivoisesti saalistaa tuota olentoa hyödyntäen jäljityskoirien apua. Mutta jokin erikoinen syy sai nuo samaiset normaalisti tehtävästään tinkimättömät koirat kieltäytymään seuraamasta tai jatkamaan millään lailla tutkimasta, minne suuntaan olennon jäljet olisivat voinneet kadota.
Tiistai aamu 19. tammikuuta klo. 02.30
Kun herra ja rouva Evans uinuivat rauhallisia yöuniaan omassa sängyssään Glouchesterissä. Jokin hyvin erikoinen, todella korkea ääni, eläimen huudon kaltainen, herätti heidät. Tuona samaisena yön hetkenä he molemmat nousivat suoraan ylös pedistään ja siirtyivät hieman uteliaana, mutta pääosin pelosta kankeana etupihalle osoittavan toisen kerroksen ikkunan taa, jonka edestä he olivat mielestänsä tuota ääntä kuulleet. Pelkonsa lamaannuttamana heidän kehonsa samoin kuin heidän mielensä ja sydämensä sekä ajatuksensa tuntuivat jäätyvän samantien noille sijoilleen. Kaikki se tuntui kuin halvaantuvan noiden sekunttien ajaksi. Ainoa asia, mikä tuntui aktiivisesti toimivan, oli tunne. Ja se tunne ei ollut mikään mielyttävä tunne, vaan pelon ja shokin välimuodon tunne puhtaimmassa muodossaan. Siinnä suoraan herra ja rouva Evansin edessä, heidän puutavaravarastonsa katolla seisoi olento, joka muistutti jotain mitä he eivät olleet eläissään aijemmin nähneet, mutta mistä olivat kuitenkin lapsuudestaan asti kuulleet.
Herra Evans on kuvaillut näkemäänsä seuraavanlaisesti:
“Olennolla oli noin metrin korkuinen torso, hevosen pää, vuohen sarvet, se käveli kahdella kavioisella jalalla, sen kädet olivat kuin linnun kynnet, joihin oli kasvannut liitännäiseksi lepakon siivet, tuolla hetkellä nuo siivet olivat näkyvillä. Häntä otuksella oli kuin lohikäärmeellä.”
Evansin pariskunta onnistui tuona yönä myös jotenkin kaikkien odotuksien vastaisesti syvästä paniikin tilasta riippumatta pelottelemaan olennon pois pihaltaan, sen jälkeen kun olivat sitä ensin reippaan vartin verran kerenneet ihmettelemään. Tunteja myöhemmin, kun oli samaisena päivänä aurinko noussut ja aamu oli kääntymässä iltapäivään kutsuttiin paikalle apuun joitakin lähialueen ammattitasoisia metsästäjiä. He yrittivät sinnikkäästi ja periksi antamattomasti jäljittää tuota Jerseyn paholaista, mutta saavuttamatta tuloksia kuten kaikki vastaavat tahot heitäkin ennen.
20. tammikuuta
Eräs metsästysjoukko Burlingtonista oli tarkoituksella, lähtenyt tutkimaan voisivatko he jäljittää ja kaataa “paholaisen” kun väittivät näheensä hieman aikaisemmin sen omin silminsä lentävän kohti Moorestown nimistä paikkaa kohden, jossa sitten Moorestownilaiset olivat nähneet sen laskeutuneen Carmel vuoren hautuumaalle. Sieltä sen nähtiin lentävän kohti Riversiden asutusaluetta, jossa samana päivänä oltiin nähty kavioiden jälkien ympäröivän kuollutta koiranpentua.
21. Tammikuuta
Kokonainen raitiovaunullinen ihmisiä Clementonin kaupungissa kertoivat nähneensä oudon, sarvipäisen siivekkään olennon lentelevän päidensä yläpuolella, Collinswoodin kaupungissa taasen eräs kaupungissa asuva palomies oli ollut työvuorossa, kun oli nähnyt olennon lähietäisyydeltä. Mies tähtäsi Jerseyn paholaista kohti paloletkullaan ja päästi vedet putkesta suoraan otusta päin täydellä paineella. Sen verran oli tuo roiskaisu tunnahtanut otuksessa, että näennäisesti se pysähtyi hetkeksi ja päätti vaihtaa lentosuuntaansa.
Saman illan kääntyessä yön puolelle, eräs rouva Sorbinski Camdenista kuuli kummaa melua pihaltaan yön pimeydessä. Sorbinski ei vitkastellut, vaan tarttui varmuuden vuoksi lähimpänä olevaan kättä pidempään, joka tällä kertaa sattui olemaan luuta. Hän astui talonsa ulkopuolelle, jona hetkenä rouva Sorbinski näki jotain hyvin erikoista. Se oli tuo jo aikaisemmin useasti kuvailemani lentävä siivekäs olento, joka juuri nyt oli ollut yrittämässä tempaista taivaan tuuliin mukaansa rouvan ikioman rakkaan vahtikoiran. Mutta kappas, rouva Sorbinski ei jäänytkään hetkeksikään avuttomaksi vaan alkoi niin suurella raivolla, vihalla ja voimalla, kun vain olla ja voi piestä luutansa kanssa tuota raakalaista joka oli viattoman hauvan kimppuun käynyt. Voi piru parkaa. Lopultakin rouva Sorbinskin rakas koira pääsi olennon otteesta vapaaksi ja sai rohkeutensa takaisin. Yhdessä sitten, rouva hutkimalla ja koira haukkumalla sekä murisemalla, saivat karkoitettua tuon salaperäisen vierailijan. Pian olennon liuettua paikalta, naapuruston ihmiset saapuivat ihmettelemään ääntä joka oli lähtenyt rouva Sorbinskista, hänen uskollisesta koirastaan ja tuosta taivaalla lentäneestä pirulaisesta. He ilmoittivat rouvalle, että olivat valmiita todistamaan että tuo yötä häiritsevä lentävä olento oli heidän hämmenyksestään ja epäuskostaan huolimatta aivan selkeästi avannut suuret lepakon siivet ja lentännyt kauas taivaalle pois kaikkien todistajien tavoittelemattomiin. Naapuruston ihmiset olisivat kyllä taistelleet rouva Sorbinskin kanssa olentoa vastaan, jos vain olisivat osunneet ajoissa paikalle. Eräs konstaapeli Sorbinskin ympärille osuneesta väkijoukosta, tahtoi ilmoittaa että oli ampunut laukauksen olentoa kohti, mutta se ei ollut välittänyt moisesta moksiskaan, vaan jatkannut matkaansa pois.
Helmikuussa 1909 luultiin että kaikki tapahtumat Jerseyn paholaista koskien oltiin saatu toistaiseksi päätökseensä, koska tuo olento oli ollut lähes kuukauden antamatta merkkiä itsestään. Mutta sitten kuitenkin, New Jerseyn laitamilla, eräs julkisen liikenteen sähköraiteita työkseen korjaamassa ollut mies näki olennon, joka joka lailla muistutti hänen mielestään lehdessä kuvailtua Jerseyn paholaista. Tuon työmiehen puheiden mukaan “paholainen” lensi suoraan yhteen ilmassa kulkevista sähköjohdoista, aiheuttaen tuolla toiminnallaan niin ison ja tehoiltaan voimakkaan räjähdyksen että se oli kuumuudellaan sekä paineellaan onnistunut sulattamaan jopa teräskiskoihin syvät jäljet. Ihmeteltiin että miten mikään eläväinen olento tuosta muka voisi selvitä hengissä? Jerseyn paholaisen elotonta ruumista ei vain etsinnöistä huolimatta löydetty taaskaan yhtään mistään.
Salem 1927
Eräs Salemin kaupungissa elänyt taksikuski oli vaihtamassa rengasta autoonsa, kun koki samalla elämänsä ahdistavimman kokemuksen. Lepakon siivet omaava, kaksi kavioinen ja sarvekkaalla hevosen päällä varustettu olento tuli tepastelemaan hänen taksinsa katolle. Tiedossa ei ole, selvisikö mies kokemuksesta täysin järjissään.
Vuonna 1957
Eräät New Jerseyn osavaltion luonnonsuojelijoista löysivät kauhistuksekseen tuntemattoman raadellun eläimen lähialueen metsistä. Kun he tuon olennon löysivät, se oli hyvin hämmentävä turmeltunut kasa höyheniä, lisäksi jonkinmoisia, mutta ennaltaan tunnistamattomia nisäkkään luita. Sillä oli myös kaksi pitkää kuin hirven jalkaa, jotka olivat jostain erikoisesta syystä näyttäneet palaneen jossain onnettomuudessa tai lieskoissa. Heräsi kysymys, joka saattoi samalla olla ainoa looginen selitys asialle. Olisiko mahdollista, että tässä oli vastaus lähes viisivuosikymmentä aijemmin tapahtuneeseen mysteeriin? Olisiko tuo olento, jonka luut löydettiin, ollut se onneton yksilö, joka olisi palannut sinä yönä, kun sähköjuna työmies sen suuren räjähdyksen näki? Jos olento sittenkin oli niin pahasti haavoittunut, että oli tippunut taivaalta ja tuo luukasa oli kaikki mitä siitä oli jäännyt jäljelle.
Vuonna 1987
Nimettömänä pysyvä nainen Vinlandista, raportoi eräänä kauniina aamuna viranomaisille, että jokin olento oli hänen saksanpaimenkoiransa surmannut edellisenä yönä. Koira oltiin armotta raadeltu paloiksi ja raahattu noin 10m päähän talon ulkoseinässä kiinni olleesta vahvasta ketjusta, jossa koira oli ollut kiinni. Ainoat jäljelle jäänneet merkit syyllisestä olivat kuulemma maahan jäänneet kavioiden jäljet.
Viimeisin ajallisesti tarkka merkintä olennon havaitsemisesta on lokakuulta 2015.
Eräässä Gallowayn kaupungissa, Little Egg Harborin alueella asuva David Black kertoo ajaneensa tie nro. 9. pitkin golf kentän lähellä, kun näki olennon, joka muistutti Blackin mielestä kuin suurta laamaa, kävelevän tien poskessa puiden lomassa. Yhtäkkiä olennon selästä avautuivat valtavat lepakon siivet ja se lensi pois paikalta.
Tarkkaa tietoa päivämääristä ei tästä viimeisestä löydy vaikka kuinka etsin, mutta kertokaamme se niin kuin se on tiedoissa olemassa. Majatalossa nimeltään Smithville and Village, Gallowayn kaupungissa, näki ravintola- ja motelli yrittäjä Fran Copallo oudon varjon heijastuvan yläpuolellaan olevaan seinään viedessään ravintolaansa sulkiessaan roskia ulos takapihalle. Copallo katsoi tuona hetkenä ylös, ja näki ilmassa yläpuolellaan jonkunlaisen siivekkään pedon. Tuona hetkenä Copallo tunsikin pelon sijaan ihmetyksekseen turvallisuuden tunnetta, kuin jokin kummallinen voima olisi katsellut suojelevasti hänen yllään.
Loppuun tahtoisin itse lausua kirjoittajana erään ajatuksen; meillä ei ole minun nähdäkseni mitään todisteita, että tämä olento Jerseyn paholainen olisi vaarallinen ihmiselle tai sitä olisi mitään syytä pelätä. Minusta tuntuu, että se ajatus siitä, että olisi olemassa jokin olento, minkä ainoa rikos saattaa, olla ettemme ymmärrä kuinka ulkoisesti sen kaltainen rotu voi olla olemassa, on ajannut taas ihmiset siihen välttämättömään tarpeeseen tappaa tai vangita. Pelko on useinmiten se, mikä ohjaa meitä. Se on se mistä toivoisin, että voisimme taistella itsemme jokainen tahoillamme vapaaksi. Antaisimme toisten elää sen sijaan, että pyrimme heidät tuhoamaan, koska emme ymmärrä heidän olemassa oloaan.
Olen koonnut tämän blogin sen takia että saan antaa äänen kuuluville heille joilla sitä ei ole. Saisimme herätettyä ajatuksia, mikä on tämän meidän ihmisyytemme arvo ja mikä on elämän hinta. Emmekö voisi vain antaa ihmiskuntana asioiden olla, jotta ne voisivat rikastuttaa sitä kaikkea mitä meillä on? Uskon siihen ja toivon, että se toteutuu joku päivä, teen kaikkeni sen eteen.
- Aleksi Lehtinen
Tässä linkki YouTube “dokumenttiin” jossa kaksi miestä kuvailevat kohtaamisensa Jerseyn paholaisen kanssa muutamia vuosia sitten. *Klippi on englannin kielinen
Lähteenä tähän tekstiin olen käyttänyt seuraavia lähteitä:
Lore podcast ja youtube
Comments