K-219

Enemmän ihmisiä on matkustanut historian aikana avaruuden kaukaisuuksiin kuin on koskaan käynyt maailman merien syvimmissä kolkissa.

Syvänmeren alueet kattavat 80 prosenttia koko maapallon pinta-alasta. Saattaakin siis olla vaikeaa ymmärtää, että meriemme syvimmistä alueista olemme ihmiskuntana tutkineet vasta noin 10 prosenttia. Samoin ymmärryksemme tavoittamattomissa voi olla se, mitä saattaakaan olla yhä piilossa noissa yön syvissä tummissa vesissä.

Näiden suurten syvyyksien ymmärtäminen ohjaa meidät helposti tutkimaan erästä äärimmäisen konkreettista, mutta kiehtovaa mysteeriä…

Aamun varhaisilla tunneilla perjantaina, lokakuun kolmantena päivänä vuonna 1986.

Neuvostoliittolainen Ydinsukellusvene K-219 matkasi merialueelle nimeltä Bermudan kolmio.

(Yksi Bermudan kolmion nurkista yltää aivan Floridan osavaltion eteläkärkeen. Kaksi muuta kärkeä ovat Puerto Ricossa ja Bermudalla.)

Aluksen kapteenille Igor Britanoville K-219 oli paikka, jota hän saattoi täydestä sydämestään kutsua kodikseen. Olihan se tosin erikoista, että ihminen tunsi olonsa niin mukavaksi jossain, mikä oltiin sullottu täyteen räjähdysvalmiita ydinkärkiä.

Vuonna 1986 elettiin kylmän sodan aikaa, mikä tarkoitti vuosien 1947-1991 aikaista jatkuvaa ydinpommiuhkaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä.

Syyskuussa 1986 neuvostoliittolainen sukellusvene K-219 kapteeninaan tuo monia meriä kokenut Igor Britanov lähti matkaan Gadžijevon satamakaupungista, joka sijaitsee Luoteis-Venäjällä. Laivassa oli tuolloin henkilökuntana 115 hengen miehistö ja 42 ydinkärkistä räjähdettä. Kolmekymmentä päivää laivan satamasta lähtemisen jälkeen, oli se noin 1000 kilometrin päässä Bermudan kolmiosta. 

Neuvostoliiton Ydinsukellusvene K-219

Lokakuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1986, kellon ollessa 05.14, huomasi yksi laivan insinööreistä jotain erikoista ja hälyttävää. Aluksen ohjussäiliö numero 4 oli mennyt umpijäähän. Näytti siltä, että suolavettä vuotaisi jostakin sisään alukseen. Ilmeisesti vuotokohta oli yhden aluksessa olleen ydinkärjen alapuolella. Aluksen henkilökunta meni sekunneissa paniikkiin, kun yhtäkkiä jostain hitaasti valuva suolavesi muuntautuikin täydellä paineella sisään tulvivaksi jättimäiseksi vesimääräksi.

Tilanteen hieman rauhoituttua klo. 05.25 eräs insinööri ilmoitti kapteeni Britanoville tapahtuneesta, minkä vuoksi kapteeni ohjasi laivan turvallisesti lähemmäs pintaa 46 metrin syvyyteen ja komensi miehistönsä pumppaamaan ylimääräisen veden pois ohjussäiliöstä. Kesken pumppauksen, muutamien minuuttien päästä, näytti yhdestä ohjuksesta tulevan ulos ruskea oksidanttipilvi. Tarkemmalla katsomisella selvisi, että ohjuksen kärki oli irtaantunut ohjuksen torsosta. Sillä sekunnilla akuutti hätätila julistettiin ja kaikki miehistön jäsenet evakuoitiin välittömästi, paitsi yhdeksän hengen ryhmä, joka määrättiin korjaamaan ongelma.

Muutaman minuutin kuluttua evakuoinnin jälkeen suunnaton räjähdys repi kokonaan paloiksi ohjusvaraston numero 4. Kaksi miehistön jäsentä kuoli välittömästi. Kolmas menehtyi pian noiden kahden toverinsa jälkeen räjähdyksestä tulleisiin myrkkykaasuihin. Tuolloin juuri ja juuri hengissä selvinneet loput miehistön jäsenet havaitsivat, että yllättäen sattunut räjähdys oli repinyt aluksen seinämään isokokoisen reiän ja nyt tuosta reiästä vesi tunki tulvien aluksen sisään. Seuraavaksi alus alkoi uhkaavasti täristä ja kääntyi kyljelleen, kunnes se vajosi syvemmälle ja syvemmälle kohti pohjaa.

Uskomattomasti kuitenkin miehistö onnistui eristämään kaikki aluksen osastot ja tuota kautta saamaan käsiinsä vesipumput. Jostain syystä hetkenä, kun alus alkoi saavuttamaan syvyyksiä, jotka olisivat pelkällä paineellaan murskanneet sen, tärinä loppui.

Tässä vaiheessa aluksen miehistö oli sonnustautunut kaasunaamareihin ja tarpeenmukaisiin suojavarusteisiin sekä varautunut siihen, että jotain kriittistä olisi mahdollisesti vielä tapahtumassa. Hyvä niin, sillä vaikeuksia oli vielä todellakin tulossa.

Aluksen sisällä olleet ydinreaktorit oltiin ohjelmoitu sammumaan itsestään heti, jos mitään katastrofiin viittaavaa olisi tapahtumassa. Mutta, kun laivan pääinsinööri kävi tarkastamassa kaikki laitteistot, hän huomasi jotain hyvin erikoista: ydinreaktorien lämpöasteet olivat yhä nousemassa. Toisin sanoen ydinreaktori ja koko sukellusvene olivat välittömässä vaarassa! Säikähdyksissään ja adrenaliinipuuskassaan eräs laivan insinööreistä taisteli tiensä kontrollihuoneeseen, löytääkseen keinon kaukolaukaista tilanteen ja pysäyttää katastrofin etenemisen. Kuitenkin ydinreaktorissa syntynyt vahinko oli jo liian iso eivätkä laitteet toimineet, kuten niiden oli tarkoitus toimia. Hänen pitäisi yrittää pelastaa sukellusvene ja sen henkilökunta omin toimin.

Vaikka kaikki vastaavat alukset olivat jo tuolloin varusteltu tarvittavilla suojapuvuilla, ei vielä oltu keksitty mitään noihin olosuhteisiin sopivaa suojelemaan ihmisiä gamma- ja neutronisäteilyltä, jota nyt tulvi sisään reaktorin ytimestä. Tuolloin tuli selväksi koko miehistölle, että kaikki yritykset manuaaliseen vaaran poistamiseen saattaisivat olla kohtalokkaita.

Sukellsuvene K-219, oksidanttikaasua purkautuu aluksesta.

Sukellusvene K-219 oksidanttikaasua purkautuu aluksesta.

Synkimmällä hetkellä kuitenkin eräs nuori, vasta 20-vuotias merimies nimeltään Sergei Preminin astui esiin. Sergei oli sähkömiehen ja tehdastyöläisen poika, jolla oli pikkupojasta asti ollut unelma seurata isoveljensä Nikolain jalanjälkiä ryhtymällä insinööriksi. Hän oli tähän mennessä ottanut jo ison askeleen lähemmäs unelmiaan suorittamalla insinöörin tutkinnon vuonna 1984, jonka jälkeen kuitenkin, jostain tietämättömästä syystä, Sergei oli päätynyt neuvostomerivoimien palvelukseen.

Täysin tietoisena tilanteen vaarallisuudesta Sergei asettautui vapaaehtoiseksi sammuttamaan reaktorin. Auttaen siten tuossa hommassa vanhempaa reaktoriupseeri Nikolai Belakovia. Sergei puki päälleen sääntöjen mukaisen suojapuvun ja koko naaman peittävän kaasunaamarin ja astui uhkarohkeasti sisään liekeissä olevaan reaktorikammioon. Siinä vaiheessa, kun tämä kaksikko oli ehtinyt korjaamaan kolme neljästä vaurioituneesta jäljellä olevasta ydinreaktorista, Nikolai Belakovin oli pakko antaa periksi sisällä olevalle +70c lämpöasteelle. Nikolai ehti juuri ja juuri lähteä kammiosta ennen kuin menetti tajuntansa. Kuin voittamatonta titaania vastaan konsanaan, Sergei Premenin suoritti tehtävän yksin loppuun ja onnistuneesti sammutti vielä yhden palavan reaktorin.

Tuon kaiken jälkeen kun Sergei yritti vielä ottaa yhteyttä toisella puolella oleviin kollegoihinsa, ei kammion sisäänmenoluukku enää hievahtanutkaan. Vedenpaine tuossa huoneessa, jossa Sergei oli, nousi niin korkeaksi, ettälopulta luukkua oli mahdotonta avata. Sergein kollegat yrittivät pelastaa hänet toiselta puolelta, mutta Sergei joutui kuitenkin antautumaan lämmön edessä ja pian hänkin menehtyi. Sergein suuri uhraus ei ollut kuitenkaan turha, sillä se pelasti loput aluksessa olleet miehistön jäsenet ja samalla onnekkaasti estänyt mahdollisesti suuremmankin ydinasekatastrofin.  Jos onnettomuus olisi sattunut täydellä kapasiteetilla, olisi se voimakkuudessaan ollut vertauksellinen Tsernobylin onnettomuuteen, joka oli tapahtunut vain kuusi kuukautta aiemmin.

Mermimies Sergei Preminin joka pelasti toveriensa hengen.

Kun sukellusveneen tila oltiin jälleen todettu virallisesti turvalliseksi, palasi sukellusvene K-219 takaisin veden alta pintaan. Kuitenkin, kun ulosmenotornin luukku avattiin, eräs hyvin kummallinen asia vei koko aluksen miehistön huomion.

Tuota näkyä on vanhempi yliperämies Sergei Vladinova muistellut seuraavalla tavalla:

“Näytti siltä kuin aluksen koko vasemman sivustan ohjussiilojen yläpuolelta olisi jokin vetänyt kahdella jättimäisellä raatelukynnellä auki. Aivan selvästi jotain suunnattoman suurta oli törmännyt alukseemme.”

K-219 sukellusveneen miehistöä nauttimassa raikkaasta meri-ilmasta.

Aluksen sisällä tapahtuneet kaasuvauriot aiheuttivat kuitenkin sen, että kapteeni Britanovin piti evakuoida alus mahdollisimman pian.

Lokakuun kuudentena päivänä vuonna 1986 klo. 11.00 aluksen kapteeni Igor Britanov oli viimeinen elävä miehistön jäsen, joka poistui aluksesta. Vain kolme minuuttia tuon jälkeen kovia kokenut sukellusvene upposi, vieden mukanaan miehistön pelastaneen Sergei Premininin ruumiin ikuiseen hautaansa 6000 metrin syvyyteen, missä alus lepää yhä tänäkin päivänä.

Muutama päivä evakuoinnin jälkeen saatiin Neuvostoliittolainen rahtilaiva hinaamaan K-219:n pelastusvene satamaan.

Sukellusvene K-219 miehistöä evakuoidaan.

Postyymisti tovereidensa hengen sankarillisesti pelastanut Preminin sai Neuvostoliiton valtiolta Punaisen tähden veljeskunnan kunniamitalin ja arvonimen rohkeudestaan.

Merimies Sergei Preminin vanhemmat.

Kotiin palattuaan hengissä selviytyneet miehistön jäsenet määrättiin osallistumaan vuoden kestävään tutkimukseen, jolla selvitettäisiin räjähdyksen yksityiskohtainen syy. Tämän tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan ole koskaan lopulta päässeet virallisesti päivänvaloon tavallisen lukijan tavoittamaksi, sillä kaikki tutkimukseen osallistuneet ovat kirjoittaneet täydellisen vaitiolovelvollisuussopimuksen.

Se, mitä asiasta kuitenkin tiedetään, on seuraavaa: Usean eri simulaatiotestin ja analyysin jälkeen Neuvostoliiton merivoimat totesivat tyytyväisenä, ettei onnettomuus ollut aluksen miehistön aikaansaama ja se johtui aluksen johonkin asiaan kohdistuneesta törmäyksestä.

Haluttiin uskoa, että K-219 oli törmännyt yhteen vastapuolen eli yhdysvaltojen sukellusveneistä.

Yhdysvaltojen merivoimat taasen kielsivät minkäänlaisen osallistumisensa K-219 aluksen upottamiseen, vaikka Neuvostoliitto kuinka vaati heitä tunnustamaan.

Samoihin aikoihin lokakuun alkupuolella vuonna 1986 Yhdysvaltojen sotalaiva nimeltään U.S. Augusta oltiin viety satamaan New Londonissa Connecticutissa, jotta siinä saataisiin korjattua jonkinlaisessa törmäyksessä syntyneet vauriot. Yhdysvalloissa uskottiin vaurioiden tulleen heidän alukseensa jossain tuntemattomassa välikohtauksessa sen partioidessa samalla alueella, missä K-219 oli ollut liikkeellä. Neuvostoliitto ilmoitti, ettei ollut hyökännyt yhtäkään Yhdysvaltain sukellusvenettä vastaan tuona ajankohtana.

Yhdysvaltojen U.S.Augusta

Tämän lisäksi kapteeni Igor Britanov on kieltänyt kaikki väitteet siitä, että hänen komennuksessaan ollut alus olisi törmännyt tai edes kohdannut Yhdysvaltojen alusta.

Vuonna 2010 venäläinen eläkkeelle jäänyt ydinsukellusveneprikaatin varakomentaja Nikolai Tushin antoi hyvin eriskummallisen haastattelun venäläiselle uutissivustolle nimeltään PRAVDA.RU. Tushin kertoi haastattelussa olevansa hyvin vakuuttunut siitä, että mihin tahansa K-219 olikaan törmännyt ei ollut ihmisen valmistama asia. Enemminkin niin, että aluksen oli vetänyt pohjaan mystinen olento, joka tunnetaan merenkävijöiden taruissa nimellä “Quaker” eli Kvaakkuja. Tuo olento on saanut nimensä äänestä, joka on tallennettu sukellusveneiden äänentaltiointijärjestelmään. Kyseinen ääni muistuttaa jotain ankan kvaakkumisen ja sammakon kurnuttamisen väliltä. Ääni tunnetaan meren tutkimuksien piirissä nimellä “Bio-Ankka” (eng. Bio-Duck)

Useiden sukellusveneiden miehistöt ovat pohtineet olennon äänen liittyvän meren pohjassa asuvalle tuntemattomalle olennolle tai ehkäpä jopa jollekin, jonka olemme pelänneet asuvan mielikuvituksemme syvimmissä onkaloissa.

Tämän Quakerin ääni on tullut tietoisuuteemme ensimmäistä kertaa kylmän sodan aikaan, kun sodan eri osapuolet panostivat viimeisimmän kaikuluotauskalustuksen päivittämiseen. Tässä yhteydessä on myös otettava huomioon jännite ja paine, mitkä tuolloin olivat olemassa sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton osalta. Internetin ihmemaailmasta on helposti löydettävissä kyseisen Kvaakkujan ääni ja lisään tämän tekstin loppuun linkin sivustolle, mistä ääni löytyy.

Kvaakkujan ääntä on erityisesti havaittu eteläisellä jäämerellä, antarktisella vesialueella sekä Australian länsirannikolla. Ensimmäiset havainnot äänestä saatiin jo vuonna 1960 ja äänen voi havaita 60hz ja 100hz välillä. Olipa olento äänen takana mikä tahansa, tutkijat uskovat, että ääni saattaa liittyä tuon kyseisen olennon paritteluun.

Kuitenkin on olemassa vielä erään sukellusveneen purserin tarina, jossa hän kertoo kuulleensa ja ihmetelleensä vastaavaa kummallista Quakerin ääntä ollessaan suorittamassa rutiinioperaatiota. Tuon purserin muistiinpanot mainitsevat jostain kooltaan hyvin merkittävästä olennosta, joka kuulosti purserin äänen havaittuaan kuin kierrelleen sukellusvenettä. Purseri uskoi tuon liikkeen olleen mahdollisesti merkki siitä, että olento etsi konstia ottaa yhteyttä laivaan.

Vuonna 2009 Venäjän valtio julkaisi aiemmin salassa olleita dokumentteja. Nuo dokumentit olivat peräisin Neuvostoliiton merivoimilta, joka oli erikoistunut tutkimaan selittämättömiä napajäätikköalueilla tapahtuneita asioita.

Eläkkeelle jäänyt merivoimien upseeri Vladimir Azhazha nosti tuolloin esille erityisesti yhden tapauksen, jossa kokonaisen sukellusveneen kaikki laitteet hajosivat, kun jokin tuntematon asia oli kulkenut heidän aluksensa ohi. Tuo olento oli edennyt suunnattomalla 240km/h vauhdilla eteenpäin.

Kaikille, jotka pohtivat, miten tähän tarinaan kuuluisi suhtautua, haluaisin nostaa esiin erään tarinan myyttisestä Krakenista. Tarinat tuosta suuresta Norjalaisen mytologian vedenalaisesta asukista uskotaan pohjautuvan merimiesten tarinoihin jättimäisestä mustekalasta, olennosta, jonka uskottiin 1800-luvulta alkaen olevan vain myytti.

Voisiko kuitenkin olla mahdollista, että nuo olennot pysyvät aaltojen alla piiloissa syystäkin. Voimme varmasti kaikki ymmärtää painajaisen, mikä niitä kohtaisi näyttäytyessään nykyaikaisen yhteiskunnan ihmiselle.

-  Aleksi Lehtinen

Tässä linkki "Bio-Ankan" ääneen:

https://www.youtube.com/watch?v=dUrFowQ8mMU&ab_channel=EnginAsdarli