Pollockin kaksoset. Artikkeli jälleensyntymisestä eli reinkarnaatiosta

John Pollock syntyi Bristolissa Englannissa vuonna 1920. Johnin tuleva vaimo Florence taasen kasvoi perheensä kanssa Pelastusarmeijan parissa, mutta molemmista tuli vannoutuneita katolilaisia avioliittonsa myötä. Huolimatta syvästä katolilaisuskonollisesta kasvatuksestaan John Pollock oli jo varhain elämässään kiinnostunut reinkarnaatiosta ja uskoi syvästi sen olemassa oloon ajatuksen tasolla. Vaikka reinkarnaatio on eräällä lailla lähempänä aasialaisia uskontofilosofioita kuten hindulaisuutta ja buddhalaisuutta kuin katolilaista länsimaalaista uskoa.

John luki ja oppi ensimmäisen kerran reinkarnaatioajatuksesta ollessaan yhdeksänvuotias. Myöhemmässä vaiheessa elämäänsä hän mainitsi haastatteluissa, että lapsena öisin hän rukoili jumalaa todistamaan jotenkin hänelle reinkarnaation olemassaolon, jotta olisi tiennyt olevansa oikeassa ja vahvasti vastakkaisia mielipiteitä omaavien pappien väärässä. Syvään uponneet yhteiskunnalliset ja vanhoillisuskonnolliset käsitteet aiheuttivat Pollockin elämässä suuria ristiriitoja.

Ensimmäinen tytär Joanna Pollock, syntyi vuonna 1946 perheeseen perheen kolmanneksi lapseksi, kahden isoveljensä seuraksi. Vuonna 1951 John ja Florence Pollock muuttivat lapsineen Pohjois-Englantiin pieneen Hexhamin markkinakaupunkiin Northumberlandin kreivikuntaan. Siellä heidän perheensä toinen tytär Jacqueline syntyi kyseisenä vuonna. Tuohon aikaan, kun vanhemmat aloittivat ruokakauppiaina uudessa asuinympäristössä, tyttäret viettivät suurimman osan päivistään äidinpuoleisen isoäitinsä kanssa.

Tytöt olivat erottamattomat: Nuorempi sisar Jacqueline tunsi poikkeuksellisesta äidillistä vastuuntuntoa isosiskostaan jo varhain, ja vanhempi sisar Joanna tuon mukisematta hyväksyi. Joanna taasen rakasti pukeutua rooliasuihin ja näytellä itse kehittelemissään näytelmissä. Hän oli erityisen kultainen luonteeltaan ja muut aina huomioon ottava persoonallisuus, eikä koskaan jättänyt ketään leikkien ulkopuolelle. Molemmat tytöt rakastivat kammatta hiuksia ja suunnitella kampauksia, erityisesti he olivat mieltyneet päivittäin pitämään huolta isänsä hiuksista. Isälleen tämä oli kovasti mieluista.

Joannalla oli jo pienenä mahdollinen etiäinen ja hän usein sanoi:

“Minusta ei koskaan tule hienoa naista.” (Eng. “I will never be a lady”)

Eräänä kauniina aurinkoisena aamuna Toukokuussa 1957, Joannan ollessa 11-vuotias ja Jacquelinen ollessa kuuden vanha, perhe oli lähdössä aamulla kirkkoon, jonka jälkeen tytöillä oli suunnitelmissa mennä heidän ystävänsä kanssa lempileikkipuistoonsa. Kun ovikello soi siskokset riensivät iloissaan avaamaan. Ovella oli heidän hyvä ystävänsä naapurin 9- vuotias Anthony Laden. Anthony oli tullut kysymään voisivatko tytöt kävellä hänen kanssansa yhtä matkaa kirkkoon.

Ja vaikka yleensä aina Pollockien matka kirkkoon kulki yhdessä perheenä, niin tuona aamuna John ja Florence antoivat lapsille poikkeuksellisesti luvan kävellä keskenään.

Lasten kotoa lähtiessään, John ja Florence Pollock eivät tienneet, että se olisi viimeinen kerta kun he näkisivät tyttärensä elossa. Toisella puolen kaupunkia, eräs nainen nimeltään Marjorie Winn, oli tullut leskeksi viisi vuotta aiemmin. Josta syystä hän oli sortunut todella pahasti päihteisiin sekä menettänyt myös lapsensa paikallisten viranomaisten huostaan otettavaksi. Tämä oli hyvin harvinaista Englannissa tuohon aikaan. Tästä syystä Marjorie Winn oli myös menettänyt halunsa elää.

Tuona kohtalokkaana päivänä, kun lasten kirkkomatkan oli tarkoitus tapahtua, Marjorie Winn oli ottanut yliannostuksen lääkkeitä ja lähtenyt ajamaan autoa. Saapuessaan tielle, missä lapset kävelivät hänen edessään, hän oli ajanut kävelijöiden kaistalle kiihdyttäen autonsa täyteen nopeuteen samalla törmäten lapsiin, joiden takana oli ollut kiviaita, joten he eivät olleet pystyneet väistämään.

Tämä yhteentörmäys oli välittömästi aiheuttanut lasten kuoleman. Marjorie Winn todettiin syylliseksi tahalliseen yliajoon ja hänet lähetettiin pakkohoitoon psykiatriseen sairaalaan loppuiäkseen. Uutinen ylitti Englannissa uutiskynnyksen ja koko maan valtasi syvä suru.

John ja Florence Pollock olivat luonnollisesti täysin murheen murtamat. Mutta samalla kun Florence yritti kaikkensa, ettei edes ajattelisi tapahtunutta tai ylipäänsä tyttäriään, John käytti päivistään suurimman osan muistellen heitä ja toivoen, että näkisi heidät vielä kerran.

John on myöhemmin kertonut, että onnettomuuspäivän aamuna hän koki hämmästyttävän näyn taivaiden valtakunnasta. Useita kertoja onnettomuuden jälkeisinä aikoina hän myös aisti erikoisesti aivan kuin heidän kotitalonsa yläkerrassa olisi joitakin henkiä, ja vietti siellä aikaansa uskoen olevansa noina hetkinä lähempänä edesmenneitä tyttäriään. Myöhemmin John on sanonut kokeneensa, että jostain syystä tyttöjen kuolema tuntui olevan kuin “rankaisu jumalalta” hänen rukoillessaan todistetta reinkarnaatiosta.

John on myös sanonut, että myöhemmät perheessä tapahtuneet asiat tulisivat mahdollisesti olemaan vastaus hänen rukouksiinsa ja jumala viimein todistaisi hänen silmissään reinkarnaation mahdollisuuden.

Florence epäili Johnin mielenterveyttä ja oli huolissaan aviomiehensä henkimaailmakäsityksistä tämän puhuessaan ajatuksiaan vaimolleen ja uhkasi joskus jopa avioerolla.

Yllättävänkin äkkiä kuitenkin Florence tuli jälleen raskaaksi, ja vaikka lääkäri sanoi kuulleensa vain yhden sydämen äänen John väitti vankumattomasti vaimonsa odottavan kaksosia.

Myöskään kummankaan, Florence tai John Pollockin, perheessä ei ollut koskaan ollut kaksosia. John myös uskoi, että heidän tulevat lapsensa tulisivat jollain lailla olemaan yhteydessä perheen kuolleisiin tyttäriin.

Alkuperäinen sanomalehtiartikkeli jossa kerrotaan Jaqueline ja Joanna Pollockin sekä heidän ystävänsä Anthony Ladenin elämän lopettaneesta liikenneonnettoomuudesta.

4. Lokakuuta 1958

Florence Pollock synnytti kaksoistytöt, jotka saivat nimekseen Gillian ja Jennifer. Eräänä aamuna Johnin olleessaan kahden Jenniferin kanssa, hän huomasi tytön otsassa erikoisen syntymämerkin. Se oli samassa kohtaa ja täsmälleen samanlainen kuin Jaquelinella oli ollut arpi, jonka hän oli saanut otsaansa kolmevuotiaana kolmipyörällä pihalla kaatuessaan. John ei olisi mahdollisesti huomioinut arpea, ellei samaan aikaan Gillianilla oltaisi nähty peukalon muotoista syntymämerkkiä vasemmassa lonkassaan, joka taasen oli myös aivan samanlainen ja samassa kohtaan kun Joannalla oli ollut vastaava.

Myöskin edesmenneiden siskosten kehonmallit ja luonteenpiirteet ilmenivät erikoisesti tytöillä. Jennifer tykkäsi pitää huolta itsestään ja sisarestaan kuten Jaqueline oli pitänyt huolta siskostaan sekä oli hieman ruumiinrakenteeltaan siskoaan kevyempi kuten Jaqueline oli ollut. Gillian taasen rakasti pukeutua erilaisiin roolivaatteisiin ja oli hyvin sosiaalinen ja huomioon ottava kuten Joanna oli ollut. Sekä syntyessään hieman tukevampi kuten Joanna oli eläessään myöskin ollut.

Gillian ja Jennifer useaan otteeseen antoivat käyttäytymisellään eriskumallisia merkkejä kuolleista siskoistaan. Kun kaksoistytöt olivat noin kolmen vanhoja, vanhemmat päättivät tyttöjen vaatimuksesta tuoda heille leikittäväksi kuolleiden siskojensa vanhat lelut vintiltä, vaikka Florence olisikin halunnut haudata ne piiloon loppuiäksi. Jennifer osasi välittömästi sanoa mikä nukeista oli kuulunut kellekin sisarelle ja nimetä tämän nuken. Kun Gillian näki sisartensa leikkimankelin, hän ilmoitti, että oli saanut sen joululahjaksi ja tuon kyseisen mankelin juuri Joanna oli saanut eräänä jouluna. Vanhempien yllätykseksi lapset eivät jahkailleet lelujen kanssa vaan jakoivat ne keskenään. Jako täsmäsi täysin miten ne olivat aikoinaan kuuluneet heidän kuolleille siskoilleen.

Florence Pollock silloin tällöin kuuli kaksosten keskustelevan auto-onnettomuuden yksityiskohdista. Kerran hän kuuli ohitse menevästi Gillianin lausuvan siskolleen, silittäessään tämän päätä “Tuosta kohtaa tulee verta silmistäsi, siihen auto osui sinua.”

John Pollock on maininnut, että tyttäriensä ruumiita tunnistaessaan hän huomasi seuraavaa: “Jaqueline oli lyönnyt päänsä onnettomuudessa, juuri silmien yläpuolelta.” Gillian myös kerran oli osoittanut Jenniferin päässä ollutta arpea, ja sanonut: “Tuo tuli siitä kun kerran satutit itsesi leikkiessäsi ämpärillä.”

Pollockin kaksosten lapsuuden ulkonäkö ja tarina, inspiroi ilman suoraa yhteyttä mm. Stanley Kubrickin: Hohto (The Shining) elokuvan kaksosien ulkonäköä. Kyseinen elokuva vaikutti negatiivisesti ihmisten suhtautumiseen heitä kohtaan.

Florence oli aikoinaan, yhä työskennellessään miehensä kanssa heidän ruokakaupassaan, avustanut Johnia kuljettamaan maitopulloja oville aamuisin. Hän oli tuolloin käyttänyt valkoista työtakkia, mutta luopunut sen käytöstä luonnollisesti lopettaessaan maitopullojen jakelun pian tyttäriensä kuoleman jälkeen.

Kun Gillian ja Jennifer olivat noin 4,5 vuotiaita, John laittoi tuollaisen samankaltaisen valkoisen työtakin päällensä alkaakseen tekemään eräitä kodin maalaushommia. Tuolloin Jennifer kysyi häneltä: “Isi, miksi sinulla on äidin takki päällä?” Ja kiukustui yhtäkkiä Gillianille kun tämä ei tunnistanut takkia. (Edesmenneiden siskojen eläessä Joanna oli ollut päivisin koulussa, josta johtuen ei koskaan ollut nähnyt äidillään tuota kyseistä takkia.)

Kun John kysyi tyttäreltään miten tämä tunnisti takin äitinsä takiksi, Jennifer oli vastannut. “No äidillähän oli se kun vei maitokuljetuksia ihmisille.”

Pollockien perhe oli muuttanut pois Hexhamista kun kaksoistytöt olivat yhdeksän kuukauden ikäisiä. Neljän vanhana he kävivät siellä kerran vierailemassa vanhempiensa kanssa.

Tuota reissua John Pollock muistelee seuraavalla tavalla:

“Kun olimme kävelemässä tyttöjen kanssa St.Maryn kirkkoa kohden, toinen tytöistä katsoi sisartaan ja sanoi: 

"Koulu jota kävimme, on yhä tuolla ylhäällä ja sen takana on lempi leikkikenttämme."

Tuohon aikaan tytöt olivat niin lyhyitä, että he eivät voineet nähdä heidän ja koulun välissä olevan muurin yli. Kävellessään ympäri kaupunkia he muutenkin näyttivät paikkoja, kuten Hexhamin luostarin ja päiväkoteja joiden olemassa oloa he eivät voineet mitenkään tietää. Lempi leikkipuistossaan tytöt menivät suoraan edesmenneiden siskojensa lempi keinuihin ja liukumäkiin.”

Joskus kaksostytöt valittivat kotona äitinsä tekemästä lounaasta. Äitinsä silloin sanoi: “No voitte syödä sitten vanhempana koulussa ollessanne lounasta.” Tytöt vastasivat: “Maistoimme sitä jo emmekä pitäneet siitä.”  Kaksoistytöt eivät olleet tuohon mennessä maistaneet kouluruokaa koskaan, mutta heidän edesmenneet siskonsa kyllä olivat.

John Pollockin mukaan silloin tällöin tyttäriensä keskustellessa auto onnettomuudesta, he eivät puhuneet siitä menneessä aikamuodossa, vaan että se tapahtui juuri sillä hetkellä kun siitä puhuttiin. Tytöt olivat läheisiä kuten Jaqueline ja Joannakin olivat olleet ja tunsivat vahvaa kiintymystä äidinpuoleiseen isoäitiinsä siskojensa kaltaisesti, vaikka näkivätkin häntä harvemmin ja pyysivät häneltä aina neuvoja hänen ollessa läsnä, vaikka heidän oma äitinsäkin olisi ollut paikalla. Kaksoistytötkin rakastivat kammata hiuksia, etenkin isänsä hiuksia, juuri samalla lailla kun isosisarensa olivat tehneet.

Kaksosilla oli ihmeellinen pelko, lähestulkoon fobia, autoja kohtaan. Heidän äitinsä pani merkille, että kovin usein, kun hän ylitti tietä lastensa kanssa, tyttäret olivat eriskummallisen varovaisia ja pitivät äitiään kädestä kovasti puristaen kiinni. Kerran kävelyllä ollessaan, kun joku tyttöjen lähellä oli käynnistänyt auton ja tytöt olivat kuulleet sen, he joutuivat paniikkiin ja kauhun valtaan huutaen yhtä aikaa peloissaan

“TUO AUTO! TUO AUTO! SE OSUU MEIHIN IHAN JUURI!”

Jaquelinen eläessä hän oli juuri alkanut opettelemaan kirjoitusta. Tytön opettaja oli huolissaan, että hän piti kynää väärässä asennossa, nyrkissä kädessään Opettaja oli vinkannut vanhemmille, että heidän tulisi yrittää kotiopetuksessa korjata tytön otetta kynästä. Sitten kun Gillian ja Jennifer opettelivat kirjoittamaan ollessaan 4- vuotiaita, Gillian otti kynän käteensä kuin Joannakin eli tavanomaisella kirjoitusotteella. Jennifer piti kynää nyrkissä samalla lailla kuin siskonsa Jaqueline oli pitänyt ja oppi vasta 7 -vuotiaana normaalin otteen kynästä. Vielä nuorena aikuisenakin hän silloin tällöin ajatuksissaan kirjoitti käden ollessa nyrkissä kynän ympärillä. Gilianin askel oli ollut enemmän sisäänpäin kuten Joannalla, kun taasen Jenniferin kävely oli normaalimpaa kuten Jacquelinella, nuo piirteet myös periytyivät kaksoissiskoille edesmenneiltä sisraeiltaan. Florence Pollock on myös maininnut, että Jenniferin arven muotoinen syntymämerkki otsassa, jostain syystä käyttäytyi samalla lailla kuin Jacquelinella. Se tuli näkyvämmäksi ja kipeytyi kylmemmässä säässä, lääkärit eivät löytäneet tälle oireelle koskaan loogista selitystä.

Gillian ja Jeniffer isänsä John Pollockin kanssa, taustalla tohtori Jim Tucker joka oli Professori Ian Stevensonin kolleega.

Vuonna 1963 Pollockien siskosten tapaus kantautui sanomalehtiartikkelin kautta professori Ian Stevensonin korviin. Hän toimi tuolloin opettajana Virginian Yliopistossa lääketieteen laitoksella, ja oli saanut kyseenalaista mainetta tutkiessaan maailmanlaajuisesti väitettyjä inkarnaatiotapauksia. Tuona samana vuonna hän tapasi Pollockien kaksoset heidän kodissaan Englannissa. Hän haastatteli heidän vanhempiaan pitkään ja tutki mm. tyttöjen eriskummallisia syntymämerkkejä. Hän myöskin tapasi tytöt uudemman kerran vuonna 1967 ja viimeisen kerran vuonna 1978, kun he olivat parikymppisiä nuoria naisia. Silloin hän testautti tytöillä erinäisiä verikokeita ja selvisi kaksosten olevan identtisiä joka tarkoitti sitä että he olivat kehittyneet samasta munasolusta. Tämä teki mahdollisesti heidän poikkeavista erilaisuuksistaan kenties vieläkin mielenkiintoisempia.

Florence ja John Pollock eivät enää koskaan keskustelleet jälleensyntymisasiasta sen jälkeen, kun tytöt kolmetoistavuotiaina kuulivat isänsä suhtautumisesta ja ajattelusta reinkarnaatioota kohtaan, tuosta teemasta eivät lasten vanhemmat olleet koskaan aiemmin tyttöjen kuullen puhuneet.

Kun Professori Stevenson tapasi kerran Jenniferin ja Gillianin yhdessä heidän ollessa aikuisia, he kertoivat hänelle etteivät enää muistaneet mitään erikoisista tapahtumista. He olivat oppineet hyväksymään isänsä ajatukset sisariensa reinkarnaatiosta, vaikka suhtautuivatkin itse siihen skeptisesti.

Ainoastaan kerran aikuisena Gillian koki jotain, mitä ei ole tähän päivään mennessä osannut selittää. Hän oli kokenut valveunen jossa oli ollut leikkimässä hiekkalaatikolla veljiensä kanssa. Hän osasi tarkasti kuvailla näyssä olleen talon, puutarhan, nurmikot ja kukat pihan. Nuo kaikki yksityiskohdat täsmäsivät perheen kotitaloon Whickhamin kaupungissa, jossa perhe oli asunut Joannan ollessa neljä. Erikoiseksi tämänkin asian teki se ettei Gillian ollut koskaan käynyt kyseisessä talossa.

Florence Pollock kuoli vuonna 1979 jonka jälkeen Stevenson kävi vielä kerran tapaamassa vuonna 1982 John Pollockia ja hänen silloista vaimoaan. Samalla kerralla hän tapasi viimeisen kerran kaksossiskoksista Gillianin.

Pollockin kaksoset aikuisena.

Professori Ian Stevenson on esittänyt vaihtoehtoisen teorian koskien Pollockien kaksosia. Koska heidän fyysisiä yhteneväisyyksiä siskoihinsa ei olla pystytty selittämään luonnollisesti, hän on sanonut, että olisiko mahdollista, että vanhemmat tahtoivat niin kovasti tyttäriensä palaavaan takaisin elämään, että he olisivat nähneet kaksosissa kaikki nämä mainitsemani piirteet? Tämä on teoria ja näkemys, mutta mikä on totuus? Saammeko sitä koskaan tietää? Elämä ja maailmamme on täynnä mysteerejä.

Tässä muutaman minuutin dokumentti youtube:ssa, jossa John Pollock kertoo Hexhamiin liittyvien tyttäriensä tapahtumista.

https://www.youtube.com/watch?v=UhpuvUiQ2xA

Myös löydämme Professori Ian Stevenson kokonaisen luennon youtube:sta

https://www.youtube.com/watch?v=xLUour3gb

- Aleksi Lehtinen

Loppuun vielä hieman omaa henkilökohtaista näkemystäni ja kokemustani inkarnaatioista.

Aasiassa vuosia asuttuani on toki tullut lukemattomia kertoja vastaan käsitys ja usko siitä ihmisen jälleen syntymästä, jossa pystyy korjaamaan karmallisesti asiansa, minkä suhteen on tehnyt aiemmin vääryyttä. Ihmisten kertomukset ja kokemukset näistä ovat loppumattomat. Tiedettävästi yksi yleisimmistä inkarnaatiouskomuksista on, että ihmisellä on toiminnallaan ja sielunsa kautta mahdollista vaikuttaa ainakin kolmeen eri muotoon inkarnaatioissa, edelliseen elämäänsä, nykyiseen elämäänsä ja tulevaan elämäänsä.

Elämäni aikana muutamissa lähipiireissäni olevissa suvuissa on mm. uskottu, että kun elämä jättää edellisiä sukupolvia taakseen, niin tulevissa sukupolvissa osa niistä palaa takaisin. Samalla lailla kuin uskomme myös siihen, että edelliset sukupolvet tekevät tilaa tuleville, jotta voivat alkaa maallisen matkansa tällä meidän ulottuvuuden tasolla. Itse uskon siihen myös. Uskon niin, että ihminen kuollessaan jatkaa matkaansa sen uskonnon mukaan mihin itse on elämässään eniten omistautunut. En näe kovastikaan eroa, onko inkarnaation eli jälleensyntymisen kannalta ihmisen uskolla väliä, tapahtuuko tuo syntymä taivaassa, nirvanassa, tällä maallisella tasolla, jossain Valhalla- henkisessä paikassa tai henkenä kenties täällä, jonain muuna kuin materiaalisessa muodossaan. Itse uskon näin, mutta kuten tiedämme kukaan, ei tiedä totuutta. Se on täysin meidän omien uskomuksien vallassa.

Ehkäpä jollain tasolla, kohtaamme edesmenneet rakkaamme jossain vielä kerran.

Lähteenä tähän tekstiin olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Unexplained podcast 

Proffesori Ian Stevenson