Allagashin kaappausmysteeri.

Oli vuosi 1980.

Kun 28-vuotias taidemeklari nimeltään Jim Weiner alkoi kokea erikoisia terveydellisiä ongelmia, ilman mitään aikaisempia oireiluja.

Jim alkoi kuin tyhjästä saada yllättäviä rintakipuja ja noiden aikana hänen kehonsa vasen puoli valahti hetkittäin täysin tunnottomaksi. Lisäksi hän usein tuli unenomaisia kehollisia ahdistustiloja, jotka myöhemmin paljastuisivat joksikin paljon oudommaksi. Se, miten nuo yölliset unikokemukset ilmenivät, oli seuraavaa: Jim heräsi keskellä yötä, tuntien kehonsa kuin halvaantuneeksi ja näki kuinka jokin tai joku olisi seissyt hänen sänkynsä vierellä. Silloin tällöin Jimistä tuntui kuin hän olisi ollut jopa leijailemassa sänkynsä yläpuolella. Toisinaan Jim taas kuuli yläpuolellaan olevasta pimeästä salaperäisestä olennosta hyvinkin erikoista lähes hypnoottista ääntä. Jimillä kohosi tuolloin mieleen muistikuva elämänsä lapsuutensa ajalta, hän muisti tuolloin jollain lailla pimeydestä saapuneen entiteetin, joka oli aina ollut hänen elämässään läsnä. Sen sijaan että hänen perheensä olisi osannut ottaa nuoren Jimin kokemukset niille sopivalla huolella ja varauksella, selvittääkseen mihin kokemukset kenties liittyivät, he laskivat asiasta vain leikkiä ja pilailivat sen kustannuksella. He vitsinä sanoivat, että heidän talossaan ehkä "kummitteli" ja Jim oli varmaan kohdannut itse keksimänsä “Harry the Ghost” suom. “Haamu-Harrin” kanssa.

Aikuiseksi kasvettuaan Jim teki paljon töitä ympäri Yhdysvaltoja, ja työkeikkojen välillä tuli ajettua useita tuhansia kilometrejä. Aina silloin tällöin, asiat lapsuudesta saapuivat hänen mieleensä, tuolloin hän yritti löytää kulloisestakin kaupungista missä oli käymässä, jos jonkinmoisia mielenterveysalan spesialisteja, joille hän sitten pyrki kertomaan kokemuksistaan. Mutta kaikkialla, missä Jim Weiner avautui ongelmistaan, hänelle vain ilmoitettiin, ettei kukaan osaisi selittää, mistä Jimin elämän läpi kestäneet oudot kokemukset johtuivat.

Viimein vuonna 1983 Jim tapasi erään neurologin, joka lopultakin antoi edes yhden vaihtoehdon oireille. Tämä kyseinen ammattilainen veikkasi, että kokemukset todennäköisesti johtuivat jonkinnäköisistä kohtauksista, joita Jimillä olisi ollut lapsuudessaan. Noiden pohjalta hänelle diagnisoitiin ohimolohkoepilepsia, joka tämän neurologin mukaan johtui mahdollisesta päähän kohdistuneesta vauriosta, jonka Jim oli saattanut saada elämässään aiemmin. Tämä epilepsia saattaa myös aiheuttaa hallusinaatioita, kehosta irtaantumiskokemuksia ja kokemuksia jonkin selittämättömän entiteetin lähellä olevasta läsnäolosta. Joten kaiketi järjellisesti tuo olisi selitys jatkuvasti palautuville painajaisille.

Hallusinaatiot, joita tuon tietyn epilepsia-diagnoosin saaneet henkilöt usein kokevat, kuitenkin noudattavat jostain syystä toistuvasti keskenään samankaltaisia kaavoja. Mutta Jimin kokemukset taasen olivat poikkeavasti olleet joka kerta tapahtuessaan hieman erilaisia ja poikenneet toisistaan.

Saatuaan diagnosoinnin oli Jim kuitenkin tuolloin tilanteeseen varsin tyytyväinen, kunnes Vuonna 1986 Jimin kaksoisveli Jack alkoi myös nähdä vastaavia painajaisia. Jackin unissa oli samankaltainen henkilö kuin veljensä unissa leijailemassa hänen kehonsa yllä. Suurin ero veljesten unissa oli kuitenkin siinä, että kun Jimin painajaisissa kaikki tapahtui hänen oman sänkynsä yläpuolella, Jack taasen kertoi, että tuolloin kun hän oli nähnyt unia, Jack oli ollut valkeassa huoneessa, joka oli ollut täynnä utuisia valoja. Hänen unessaan oli ollut myös Jim ja kaksi veljesten läheistä ystävää Chuck Rak ja Charlie Foltz he kaikki olivat olleet tuossa huoneessa kuin eräänlaisessa transsissa. Sitten Jackilla pimeni, kun hän taas havahtui hereille, hänen kehonsa oli yltä päältä hiessä ja voimakkaassa shokkitilassa. Myös joka kerta kun Jack koki tämän painajaisen, häntä vaivasi eräänlainen tärinä kehossaan useiden päivien ajan. Veljekset välillä miettivät, saattoiko kokemuksien yhtäläisyys johtua tietynlaisesta omalaatuisesta telepaattisesta yhteydestä, joka kaksosilla oli ollut lapsesta saakka.

Elokuussa 1976 Jim ja Jack Weiner olivat 23-vuotiaita, uriaan aloittelevia taiteilijoita Bostonissa. Heillä oli kaksi ystävää Charlie Foltz ja Chuck Rak. Charlie oli tuolloin lukiossa. Muutaman vuoden vanhempi Chuck oli jättänyt koulut taakseen vuosi sitten. Hän asusteli kesäkuukaudet puumajassa Vermontissa. Chuck oli ryhmästä se, joka oli nähnyt eniten maailmaa, sillä hän oli lapsuudessaan matkustellut isänsä kanssa useassa maassa ympäri Eurooppaa.

Tuona kesänä Chuck halusi mennä retkeilemään Allagashin luonnonpuiston vesistöalueelle, joka on täynnä järviä, jokia ja koskia. Kyseinen luonnonpuisto sijaitsee Mainen osavaltion pohjoisosissa. Chuckin pyytäessä myös kolmea ystäväänsä mukaan, Jim, Jack ja Charlie päättivät osallistua samaiselle retkelle.

Retken kolme ensimmäistä päivää menivät aivan tavanomaisesti luonnossa ulkoillessa, vaellellen, kajakkimelonnassa sekä tutkien luontoa monin eri tavoin. Mitään normaalista retkeilystä poikkeavaa ei sattunut noina päivinä. Mutta sitten neljäntenä iltana Allagashissa elokuun 24. päivänä, juuri auringon laskettua, kun tuo nelikko oli ollut pystyttämässä telttojaan rantaan, alkoikin tapahtua sitäkin kummempia. 

Allagashin luonnonpuiston vesistöjä.

Jim aluksi kuuli viereisen teltan asukkien puhuvan jostain kummallisesta valoilmiöstä, jota he katselivat kiikareillaan taivaalla. Jim kaivoi esiin omat kiikarinsa, katsoi niillä ja näki myös tuon erikoisen valon taivaalla, aivan kuin jonkinlaisen tähden, mutta paljon kirkkaamman kuin muut taivaalla näkyneet tähdet. Jim katsoi objektia ja näki sen lähestyvän rannalla olijoita ja tuolloin hän tajusi, ettei näkemänsä ollutkaan tähti laisinkaan, vaan se oli jonkinnäköinen hohkaava erikoisempi objekti, joka leijaili suunnilleen 60 metriä puiden latvojen yläpuolella. Jim seurasi hetken tuota leijailevaa objektia ilmassa mutta sitten yhtäkkiä se pimeni ja katosi tyystin. Jim pohti, että objekti oli todennäköisesti ollut helikopteri ja jätti asian ajatuksistaan pois.

Kunnes jotain taas tapahtui kaksi päivää myöhemmin…

Elokuun 26. päivä.

Tuolloin erikoiset tapahtumat alkoivat taas hieman auringon laskun jälkeen: nelikko oli lähtenyt tuona päivänä kajakeillaan retkelle toiselle järvelle. Miehet laittoivat leirinuotion rantaan ja palasivat takaisin vesille kalastaakseen öiseen aikaan. Heti kun he olivat takaisin järvellä, he näkivät jotakin yötaivaalla. Se oli mitä todennäköisimmin tuo sama hohkaava objekti, jonka Jim oli nähnyt pari yötä aiemmin, paitsi että tällä kertaa se oli heitä paljon lähempänä kuin edellisen kerran oli tuntunut olevan. Taivaalla leijuva objekti oli nyt niin kirkas, että se lähestulkoon muistutti pienoiskoossa olevaa aurinkoa. Sen valoisa hehku ei tuntunut tulevan mistään erillisistä lampuista, vaan aivan kuin objektin pinta olisi jotain lähes nestemäistä hohtavaa materiaa. Nelikko ei tuolloin osannut tehdä mitään muuta kuin vain istua kajakeissaan ja ihmetellä valoilmiötä.

Joitakin minuutteja myöhemmin objekti alkoi leijailla puiden yläpuolella edestakaisin eteen ja taaksepäin, päästämättä kuitenkaan itsestään mitään ääntä. Ystävykset miettivät, mikä ihme tuo ilmiö saattoi olla. Se ei voinut olla sääpallo, sillä se oli aivan liian kirkas sellaiseen, eikä se voinut olla myöskään aiemmin Jimin veikkaama helikopteri, koska se ei kuitenkaan loppujen lopuksi pitänyt minkäänlaista ääntä. Kun Charlie kokeili lähettää eräällä lailla morsettaen taskulampullaan valon suuntaan viestiä S.O.S. testatakseen tapahtuisiko siitä mitään, tuo objekti reagoi Charlien “valosignaaleihin” ja alkoi näennäisen uteliaana lähestyä nelikkoa. Tuolloin Chuck alkoi yhtäkkiä kuin hypnotisoitua erikoisen lentävän objektin valoista ja hänen liikkeensä sekä ajatukset näyttivät lamaantuneen täysin. Muut ystävykset yrittivät meloa rantaan niin nopeasti kuin ikinä vain olisi mahdollista. Kanoottien etääntyminen lentävästä objektista harmistutti Chuckia, sillä hän oli jo tuossa vaiheessa niin lumoutunut leijuvasta objektista, että olisi ennemminkin halunnut lähestyä sitä kuin lähteä karkuun, niin kuin hänen ystävänsä pyrkivät tekemään. Saavuttaessaan rannan lentävä esine oli suoraan heidän yläpuolellaan, 15 - 30 metriä vedenpinnan yläpuolella. Sekunteja myöhemmin valonsäde tulikin tämän tunnistamattoman laitteen pohjasta suoraan kohti ystävänelikkoa. Seuraava asia minkä Jim, Jack, Chuck ja Charlie muistavat on se, että he ovat takaisin istumassa järven rannalla.

Rannalla istuessaan he huomasivat, että lentävä objekti oli palaamassa samaan ilmansuuntaan kuin mistä se oli tullutkin. Mutta nyt se oli ystävyksiä sen verran lähempänä, että he huomasivat sitä kiertävän eräänlaisen oranssinsävyisen valojuovan poikittaissuunnassa. Tämän juovan katseleminen sai katsojansa voimaan pahoin ja lähes oksentamaan. Pian objekti etääntyi horisonttiin ja silminnähden muuttui aina vain pienemmäksi ennen kuin lopulta katosi kokonaan näkyvistä.

Tuona hetkenä ei kenelläkään nelikosta ollut mitään ymmärrystä siitä, mitä oli juuri minuutteja sitten tapahtunut. Heillä kaikilla vaikutti muisti pimentyneen tarkalleen samanaikaisesti siitä hetkestä alkaen kun jokin oli leijaillut heidän päänsä yläpuolella, siihen hetkeen kun he olivat takaisin istumassa rannalla. Jotain oli varmasti tapahtunut sillä välillä. Mutta yksikään ystävyksistä ei muistanut mitään – aivan kuin jokin olisi pyyhkinyt heidän muistinsa täysin. Jimin, Jackin, Chuckin ja Charlien tietoisessa mielessä he olivat olleet järvellä vain korkeintaan noin 20 minuuttia, mutta kuitenkin heidän väsäämänsä suurikokoinen nuotio oli palannut tuossa ajassa kokonaan. Normaalisti tuon kokoisen nuotion tulen sammuminen olisi vienyt ainakin tunnin, ellei jopa tunteja.

Tämän kaiken jälkeen nelikko oli kuitenkin erikoisen rauhallinen, enimmäkseen hämmentyneitä, mutta myös fyysisesti hyvin uupuneita. He istuivat nuotiopaikan pöydän ääreen ja yrittivät yhdistää muistinsa palasia tajutakseen sen mitä juuri äsken oli tapahtunut. Kuitenkin muutamien minuuttien mentyä he olivat liian väsyneitä pitämään silmiään enää auki ja niinpä heistä jokainen nukahti toinen toisensa perään pöydän ääreen. Kun aamu tuli he vain nousivat ja lähtivät. Kuitenkin samalla pohtien kenelle he voisivat kertoa, että mahdollisesti avaruusolennot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa? Jos he mainitsisivat asiasta kenellekään, heitähän pidettäisiin hulluina. Miehet pakkasivat ja poistuivat alueelta. Kun he saapuivat seuraavalle leiripaikalle, he etsivät käsiinsä Allagash-puiston metsänvartijan ja kertoivat tälle mitä olivat nähneet. Mutta tietenkään tuo mies ei uskonut kertomuksesta sanaakaan. Nelikko kuitenkin vakuutteli vartijalle, etteivät he laskeneet leikkiä, he eivät olleet ollut unessa tai käyttäneet huumeita eivätkä alkoholia. He tuntuivat kuitenkin aidosti täysissä järjissään kokeneet tämän kaiken.

Lopulta vartija suostui siihen, että hän kävi ilmoittamassa radiolaitteilla ystävyksien kokemukset toimistossaan. Paljastui, että jotkut toisetkin leireilijät olivat kokeneet Allagashissa vastaavia asioita muutamien viimeisimpien päivien aikana. Radiolähettimellä vartijoiden päämajasta otettiin yhteyttä lähellä olevaan ilmailutukikohtaan, josko siellä töissä olleet olisivat havainneet mitään erikoista taivaalla lähipäivinä. Mutta mitään poikkeavaa ei ollut havaittu tutkissa tai taivaalle katseltaessa.

Nämä faktat kuulleessaan metsänvartija ei valitettavasti enempää osannut ystävyksiä tuolloin auttaa. 

Jim Weiner, Jack Weiner Charlie Foltz ja Chuck Rak. Allagashin luonnonpuistossa.

Kun Jim, Jack, Chuck ja Charlie palasivat takaisin retkeltään, he mainitsivat ihmeellisistä kokemuksistaan perheilleen. Mutta kukaan ei heitä tuolloin ottanut millään lailla vakavissaan.

Vuonna 1986 nelikon ollessa yli 30-vuotiaita, he olivat yhä usein tekemisissä keskenään Jim ja Charlie asuivat jopa samassa asuinrakennuksessa Bostonissa. Jack ja Chuck asuivat taasen samassa hiljaisessa naapurustossa Vermontin kaupungissa. Chuck ja Charlie mainitsivat veljeksille heidän puhuessa painajaisistaan, että he olivat myös nähneet vastaavia unia jossain vaiheessa elämäänsä. Jim kertoi neurologilleen veljensä ja ystävien kokemista painajaisista. Mutta tämä piinkovaa väitti, että myös Jackin, Charlien ja Chuckin painajaiset johtuisivat mukamas Jimin epilepsiasta.

Vuonna 1988

Jim sai käsiinsä kirjan nimeltä Comunion (suom. Yhteisö), jonka on kirjoittanut maapallon ulkopuolisten olentojen tekemiä kaappauksia tutkinut Whitley Strieber. Kirjassaan Strieber kertoo oudosta tapahtumasta, jonka hän koki eräänä yönä vuosia takaperin. Kirjassa kuvailemansa yön tapahtumat kuulostivat Jimin korviin erikoisesti vastaavilta kuin mitä hänellä, Jackilla ja heidän ystävillään itsellään oli ollut. Kirjaa lukiessaan Jimistä tuntui, että jokin vapautti hänen mielensä sisältä yhdistävän tekijän hänen uniensa ja vuosia sitten tapahtuneen nyt heräävän muiston kanssa.

Strieber kirjoittaa kirjassaan seuraavaa:

“Eräänä aamuyönä vuonna 1985, heräsin siihen, että kuulin outoja ääniä taloni ulkopuolelta. Hetkeä myöhemmin tuon äänen kuultuani näin pienen tunnistamattoman olennon kävelevän huoneeseeni, lähestyen sänkyäni. Minulla pimeni tajunta tuolloin saman tien ja kun taasen havahduin, olinkin harmaan valkoisessa huoneessa, istuin penkillä ja minua tutkivat jonkinnäköiset humanoidiolennot.”

Whitley Strieberin julkaistaessa Comunionin hän oli ollut hyvin menestynyt kauhukirjailija ja kaikesta kirjoittamastaan “fiktiosta” huolimatta, hän väitti, että Comunionin tarina oli täysin totta. Mutta suurin osa lukijoista ja kirjan arvostelijoista suhtautui teokseen kuin se olisi ollut täysin luotua tarinointia. Jim Weiner olisi ehkä myös ajatellut samalla tavalla, ellei tarina olisi kuitenkin kuulostanut niin samanlaiselta kuin kokemukset mitä hän, veljensä ja heidän ystävänsä olivat kokeneet yli vuosikymmen aiemmin käydessään Allagashin luonnonpuistossa. Comunion sai Jimin erityisesti pohtimaan sitä aikaloikkaa, joka oli nelikon muistoissa ollut pimeänä, siis tuota aikaa, joka oli tapahtunut sillä välillä kun he olivat nähneet taivaalla leijuvan asian lähestyvän heitä ja päätyen heidän yläpuolelleen, aina siihen asti kun he olivat olleet istumassa takaisin rannassa.

Tuohon hetkeen asti kun Jim oli lukenut Communionin, hän oli uskonut ja toivonut että kaikelle tälle olisi olemassa jokin järkevä selitys. Ajantajun menetys oli tunnettu oire hänelle diagnosoidussa epilepsiassa. Mutta vaikka Jimin kokemus johtuisikin epileptisestä kohtauksesta, niin sillä ei voinut mitenkään järkevästi selittää miten vastaava kokemus oli tapahtunut kolmelle muullekin henkilölle tuona samana hetkenä.

Kirjailija Whitley Strieber

Toukokuussa 1988

Jim otti auton alleen ja ajoi erääseen U.F.O. -konferenssiin muutaman kilometrin päähän Bostonin ulkopuolelle. Erään uraauurtavan psykiatrin suosituksesta hän meni sinne tapaamaan tilaisuuden pääpuhujaa Raymond Fowleria. Fowler oli puheenjohtaja ja yksi perustajista Investigations for A Mutual U.F.O. Network -nimisessä seurassa. Hän oli kirjoittanut elämänsä aikana useita kirjoja, mm. eräänlaisen käsikirjan kohtaamisista avaruusolentojen kanssa. Jos olisi yksikään, joka osaisi selittää Jimille nelikon kokemuksia, se oli taatusti tämä mies.

Hyvissä ajoin ennen konferenssin alkua Jim etsi käsiinsä Fowlerin ja kertoi tälle, mitä hän oli veljensä ja ystäviensä kanssa kokenut Allagashissa. Edes Fowler ei ollut eläessään kuullut mitään vastaavaa kuin mitä ystävykset olivat kokeneet tuolloin 12 vuotta aiemmin.

Se fakta, että neljä eri henkilöä olivat kokeneet keskenään saman kaappauskokemuksen olisi maailmaa mullistava tarina, jos se todellakin oli ylipäänsä kaappaus? Fowler ei kyennyt tuolloin antamaan Jim Weinerille selkeää yksiselitteistä vastausta, hän vain tuona hetkenä tokaisi, että ainoa, jolla oikeasti saattaisi olla mitään ymmärrystä kadonneesta ajasta olisi kuitenkin loppujen lopuksi kuitenkin Jim itse. Mutta tämä totuus oli selkeästi haudattu jonnekin syvälle miehen mielen syövereihin. Avatakseen nämä kokemukset muististaan Jim mahdollisesti tarvitsisi ammattimaisen hypnoterapeutin apua.

1900-luvun loppupuolella hypnoosin suosio oli kovasti laskussa, mutta samalla yleinen näkemys sitä kohtaan 1980–90 luvuilla oli kuitenkin seuraavanlainen: jossain määrin uskottiin, että siitä kuitenkin saattoi olla jonkinmoista apua poistamaan muistilukot, mistä johtuivat syvästi masentavat selittämättömät ajatukset ja muistot, jotka olisivat muuten olleet todennäköisesti loppuelämän mielen syövereihin sulkeutuneina, kuin ihmisen eräänlaisena henkisenä omana puolustusmekanismina. Jollain lailla hypnoterapia oli varteenotettava konsti saada ihmisen mieli yhteyteen noiden traumoja aiheuttavien kokemuksien kanssa.

Myös Raymond Fowler itse oli kokenut hypnoosin, joitain vuosia aikaisemmin ja tuolloin hänen muistoistaan oli saatu avattua syvälle mieleen kätkettyjä asioita, joissa muun muassa maapallon ulkopuoliset olennot olivat käyneet vierailemassa hänen luonaan.

Fowler otti myös yhteyttä Allagashissa toimineeseen metsänvartijaan, ennen kuin lähetti Jimin hypnotisoitavaksi. Tuossa yhteydenotossa vartija kertoi muistavansa hyvin, että oli yrittänyt ottaa selville, mikä taivaalla oli lentänyt. Erikoista oli, että hän ei laisinkaan muistanut neljää ystävystä, jotka olivat käyneet hänen luonaan, vaikka hän kertoi, että vuosia aiemmin tuo lentävän esineen tapaus ei ollut hänelle koskaan selvinnyt.

Lopulta Raymond Fowler järjesti Jimille tapaamisen entisen eläkkeelle siirtyneen hypnoterapeuttinsa Tony Constantinon kanssa.

Jim Weiner päätyi ensin asiakkaaksi tälle Constantinolle, mutta sitten aikaa myöten sinne siirtyivät myös nelikon muut jäsenet. Jim kertoo Tonylla Constantinolla käynnistään seuraavaa:

“Kun saavuin hänen luokseen. Constantino laittoi soimaan rauhoittavaa musiikkia ja hän puhui minulle niin että vaivuin kuin noiden sanojen sisään, hypnoottiseen tilaan. Siellä tilassa ollessani Constantino ohjasi minut sanoillaan, vuosien takaiseen iltaan Allagashille. Tuossa tilassa yllättäen pystyinkin muistamaan kaiken tuosta kyseisestä illasta luonnonpuistossa, järvelle menon, valon taivaalla ja lentävän aluksen päidemme yllä. Sekä sen kuinka tuon leijuvan asian pohjasta tuli eräänlainen “valotuubi” suoraan meitä kohden. Mutta muistiini ei saapunut ensimmäisellä hypnoosi kerralla kuitenkaan mitään tuon enempää.”

Tony Constantino on maininnut, että jollain tasolla Jimin muisti oli vielä kykeneväinen sulkemaan tiettyjä asioita pois hänen tietoudestaan. Constantino päätti kokeilla vielä yhtä vaihtoehtoista keinoa avata Jimin muistot: Constantino pyysi Jimiä kuvittelemaan itsensä istumassa ison TV ruudun edessä – niin ison ruudun että jos keskellä TV:tä menisi viiva ja toisella puolella lukisi “kyllä” ja toisella “ei”. Nuo sanat täyttäisivät koko ruudun.

Kun Tony Constantino kyselisi Jimiltä ääneen kysymyksiä ja kun tämä vain ajattelisi sitä sanaa, jota halusi käyttää vastaamiseen niin silloin haluttu sana välkkyisi. “Kyllä” tai “ei”. Vastaamalla mielen sisällä oleviin kysymyksiin tällä tekniikalla, Tony Constantino ja Raymond Fowler uskoivat, että olisi mahdollista päästä palauttamaan sisältä jopa suljettuja, mielen syvyyksiin kätkettyjä muistoja.

Noita hoitokeinoja hyödyntäessään Jim Weiner yhtäkkiä muisti kaiken.

Jimin muistoissa ystävysten pään päällä olleen valoputken toisessa päässä oli huone, jossa oli sisällä kolme tai neljä sen kaltaista otusta, joita Jim oli nähnyt unessaan.

Jack Weiner oli veljensä jälkeen menossa tapaamaan Tony Constantinoa, tuolle visiitille tuli myös henkiseksi tueksi mukaan Jackin vaimo Mary. Veljensä kaltaisesti myös Jackilla oli pimeänä se hetki järveltä, kun ystävykset olivat nähneet valojuovan tulevan taivaalla leijailleesta esineestä, aina siihen asti, kunnes nelikko oli takaisin rannalla. Mutta mitä syvemmäs Jack Weiner hypnoosiin vajosi, sitä eläväisemmin hän alkoi tuota iltaa taasen elämään muistoissaan.

Hypnoosin kautta Jack sai muistoihinsa palautettua seuraavaa: sen jälkeen, kun valo oli laskeutunut kanootin ylle, ystävykset olivat jotenkin päätyneet seuraavaksi tuon, ikään kuin valotuubin sisään. Se oli Jimin puheiden mukaan erikoista, elävää ja liikkuvaa valaisevaa pintaa, joka muodosti seinät nelikon ympärille. Tuubin kautta he saapuivat jonkinlaiseen huoneeseen, joka oli sijoitettu täyteen valkoisia utuisia valoja. Tämä oli jotain, mitä Jack oli kokenut jo aiemmin uusiutuvissa painajaisissaan. Muistokokemuksessaan ja unissaan Jack oli ollut huoneessa halvaantunut ja noiden erikoisten humanoidisten olentojen ympäröimä. Olennoilla oli isot mustat pupillittomat silmät. Niillä ei ollut laisinkaan silmäripsiä ja heidän kätensä olivat nelisormisia. Muistossa Jim, Chuck ja Charlie istuivat Jackin läheisellä penkillä. Sitten yhtäkkiä Jackin muistoihin saapuikin jotain täysin uutta. Nuo muukalaisolennot olivat törkänneet häntä kainaloon jollain metalliesineellä, jonka jälkeen ne olivat alkaneet liikuttamaan Jackin käsiä ylös ja alas, suoritettuaan sen he olivat työntäneet Jackin kurkkuun sormensa ja kokeilleet miten kurkussa olevat lihakset liikkuivat Jackin nielaistessa. Olennot olivat jollain instrumentilla kokeilleet myös Jackin silmiä, ja lopuksi olennot olivat koskeneet Jackin sukupuolielimiä ja hänen jalkojaan. Olennot olivat liikutelleet Jackin polvia ja varpaita. Mitkään noista kokeista eivät olleet näennäisesti aiheuttaneet Jackille kipua. Kun olennot olivat tutkineet Jackin, he siirtyivät Jimin seuraan tekemään vastaavat tutkimukset hänelle.

Mutta vielä erikoisempaa oli se, että kun Charlie Foltz saapui omalle hypnoosisessiolleen kuukautta myöhemmin, hänen muistoistaan astuvat ulos täysin samat kokemukset…

Charlie osasi kertoa muistonsa jopa tarkemmin kuin veljekset olivat kuvailleet, ja hänen kertomuksensa mukaan huone, jossa ystävykset olivat olleet sisällä, muistutti jonkinnäköistä lääkärin työskentelyhuonetta. Huoneessa oli penkki ikkunan vierellä ja kun Charlie oli katsonut ikkunasta ulos, hän saattoi nähdä kajakit järvellä heidän alapuolellaan. Ystävyksiä tutkineita olentojakin Charlie osasi kuvata yksityiskohtaisemmin, nimittäin siten että niillä ei ollut näkyvää suuta, ne olivat suunnilleen 10-vuotiaan lapsen kokoisia, ja heillä oli kiiltävä täysin hiukseton pää. Tehtyään miehille lääketieteellisiä kokeita olennot veivät heidät toiseen huoneeseen. Tuon huoneen lattiasta avautui kirkas valo ja nelikko lähetettiin sitä kautta takaisin järven rannalle.

Kaikki nelikon jäsenet olivat osanneet kertoa hypnoosissa, että heidät oli aivopesty kaappauksen tehneiden olentojen taholta siihen, että he unohtaisivat kaiken aluksessa kokemansa. Heillä oli myös kehossaan pieniä arpia nähtävillä heille tehdyistä kokeista, jos oikein läheltä tarkasteltiin. Mutta iän karttuessa lisää arvet hävisivät lähes näkymättömiin.

Chuck Rak oli vaikeinta saada vakuutettua hypnoosi-istuntojen merkityksellisyydestä ja turvallisuudesta. Chuck oli suurikokoinen ja karaistunut, erakoitunut omassa rauhassaan elävä ulkoilmaihminen. Hän ei erityisesti perustanut minkäännäköisistä lääketieteellisistä asioista, vaan itse asiassa suhtautui niihin hyvin kriittisesti ja vielä kriittisemmin omien sanojensa mukaan mihinkään “new age” -hömpötykseen, johonka hypnoosikin hänen mukaansa lukeutui. Loppujen lopuksi hänet kuitenkin saatiin suostuteltua mukaan ja hypnoosin aikana hänelle avautui muistoja, jotka vastasivat täysin kolmen muun aikaisemmin kertomaa kokemusta. Chuck heti alkuun mainitsi, että hän ei olisi halunnut meloa lentävästä objektista tulevasta valotunnelista pois päin. Chuck kertoi olentojen heille tekemistä kokeista: ne olivat hänen nähtensä avannut Charlien kehon, jollakin instrumentilla kylkiluiden kohdalta. Jostain syystä Charliesta ei kuitenkaan ollut tullut verta, eikä häneen ollut jäänyt tämän testin jälkeen minkäännäköistä arpea. Chuckilla on mielikuva, jossa hän siirtyi valoputken kautta pois ilmassa leijuneesta objektista. Hänen muistojensa mukaan hän olisi kuin eräällä tavalla hajonnut atomeiksi.

Tony Constantino kysyi, oliko Chuck nähnyt olentoja aiemmin. Tähän Chuck oli vastannut myönteisesti: “Kyllä, ollessani lapsi. Ne olivat silloin käyneet minun huoneessani.”

Chuck muisteli hypnoosissa aikaa, kun oli ollut 4–5 vuoden vanha. Tuolloin hän oli useana yönä herännyt siihen, että tarkalleen samanlainen humanoidi kuin se minkä hän oli kohdannut Allagashin yössä, tuijotti häntä sänkynsä jalkopäästä. Samainen olento oli sitten vieraillut Chuckin luona muutamia kertoja myöhemminkin lapsuudesta nuoruusvuosien kautta aikuisuuteen asti.

Tämä tieto oli Tony Constantinon ja Raymond Fowlerin tutkimuksen kannalta hyvin oleellista, sillä hyvinkin usein erilaisissa kohtaamisissa muukalaisten kanssa. Humanoidiolentojen kerrotaan käyneen ihmisten luona aiemmin, mahdollisesti jopa useita kertoja ihmisten elämän aikana. Kun Chuck oli herännyt hypnoosista, hän ei meinannut uskoa sitä, mitä äsken oli kokenut, saati sitten että nuo muistot mistä hän oli kertonut, olisivat joskus aiemmin muka tapahtuneet.

Oli myös merkillepantavaa, että aiemmassa elämän vaiheessaan Chuck oli 1970-luvulla löytänyt lumiselta vuoristotieltä erään verissään kulkevan miehen, tämä mies oli nimeltään John Meloney. Tämä Meloney oli juuri hetkeä ennen joutunut auto-onnettomuuteen ja hänen autonsa oli tuhoutunut täysin. Meloney oli lähtenyt kävelemään ilman päämäärää etsien apua, kunnes oli löytänyt Chuck Rakin. Tämä John Meloney oli yksi Raymond E. Fowlerin parhaista ystävistä yli 30 vuoden takaa.

Jack Weinerin vaimo Mary oli mennyt henkiseksi tueksi myös Chuckin hypnotisointi-istuntoon. Kun Chuck oli istunnossaan alkanut puhua lapsuuden kokemuksistaan, Mary vaelsi omissa muistoissaan miehensä lapsuusvuosilta jakamaan tarinaan “Haamu-Harrista” (eng. Harry the Ghost).

Allagash Nelikko 1980-luvulla

Muistatteko kun tarinan alussa mainitsin Jimin kärsineen painajaisista ja selittämättömistä kokemuksista lapsuudessaan? Oliko mahdollista sittenkin, ettei Jim ollutkaan perheen ainoa, joka oli kokenut vastaavia kummallisuuksia kotitalossaan? Mary muisti, miten Jack oli jakanut hänelle lapsuudesta tarinoita, kuinka ovet olivat menneet lukkoon itsestään ja avautuneet yhtä lailla. Televisio oli myös mennyt itsestään päälle vaihdellut kanavia ja sitten sammunut, kenenkään koskematta siihen. Outoja ääniä oli myös kuulunut ympäri taloa yöaikaan.

Charlie on kertonut olleessaan kerran yökylässä 1990-luvulla Jackin ja Maryn luona tuolloin hän heräsi yllättäen, oli kävellyt ikkunan ääreen ja katsonut talon etupihalle, oli nähnyt siellä kymmenen samankaltaista olentoa kuin ne, mitä nelikko oli kohdannut järvellä. Nähtyään nämä, hän oli mennyt takaisin nukkumaan.

Raymond Fowler päätti ottaa yhteyttä myös kaksosten äitiin Jean Weineriin kysyäkseen tältä lastensa lapsuudesta joitakin yksityiskohtia. Jean myönsi Fowlerille jotain “Haamu-Harrista” ja mainitsi jopa mahdollisesti kerran kohdanneensa kyseisen entiteetin itse.

Jean Weinerin tarina meni näin:

“Eräänä yönä näin, kun jokin ihmeellinen valkoinen hahmo seisoi minun ja mieheni sängyn jalkopäässä. Herätin miehenikin, mutta emme me mitään kuitenkaan kauhistukseltamme saaneet aikaan. Ihmettelimme vain olentoa. Muutaman minuutin katseltuamme tuota ilmestystä, tämä hahmo nousi paikaltaan ja käveli ovesta ulos, pois huoneesta, jonka jälkeen se katosi jäljettömiin. Kokemus tuntui meistä niin aidolta, että hetken luulimme jonkun henkilön murtautuneen kotiimme. Mutta kun jälkeenpäin tutkimme talon, niin emme kuitenkaan löytänyt mitään merkkiä, joka olisi viitannut murtoon.”

Jimin ja Jackin äiti Jean oli täysi skeptikko. Vaikka Jean myönsi jotain erikoista makuuhuoneessaan tuona iltana nähneensä, ei hän nyt kuitenkaan lentäviin lautasiin uskonut niistä kysyttäessä, eikä varsinkaan siihen että hänen rakkaat lapsensa olisivat mukamas päätyneet avaruusolentojen kaappaamiksi. Jimillä ja Jackilla oli myös isoveli Tom, mutta hän ei ollut koskaan kokenut elämässään mitään vastaavaa kuin veljensä.

Jim, Jack, Chuck ja Charlie ottivat kaikki jossain vaiheessa hypnoosisessioidensa jälkeen valheenpaljastustestin ja kaikki neljä läpäisivät testin täysin, joten se todisti, etteivät nuo neljä olleet valehdelleet muistoistaan. Alkoi vaikuttamaan siltä, että ei ollut olemassa muuta vaihtoehtoa kuin että jotkin muukalaiset olivat kaapanneet Allagashin luonnonpuistossa oikeasti tuon nelikon. Vuonna 1993 Raymond Fowler yhdisti muistiinpanonsa hypnoosisessioista kirjaksi nimeltä Allagash Abductions (suom. Allagashin kaappaukset)

Jim, Jack, Chuck ja Charlie olivat jopa hetken kestävä mediailmiö. He kävivät muutamassa T.V. ohjelmassa mm. The Joan Rivers Talk Show:ssa. Heidän tapauksensa käsiteltiin myös yhdessä Unsolved Mysteries -sarjan jaksossa.

Vuonna 2016, eli 40 vuotta myöhemmin nelikon Allagashissa kokemien tapahtumien jälkeen Chuck Rak ja Jim Weiner ovat luennoinneet kokemastaan sadoille ihmisille.  

- Aleksi Lehtinen

Olen lähteenä käyttänyt podcasteja ja youtubea. 

Sekä Raymond E Fowlerin kirjaa: The Allagash Abductions (julk.1993)

Jim Weiner ja Chuck Rak 2010-luvulla.